Viehejuoksua testaamassa

 

Nunatak kävi ensimmäistä kertaa testaamassa viehejuoksua, missäpä muuallakaan kuin Suomen Nopein Koira-kilpailussa. Olen käynyt Odessan kanssa aiemmin muutaman kerran maastotreeneissä, mutta nyt oli lauman nuorimman vuoro. Nuna oli myös ensimmäistä kertaa isossa tapahtumassa ja voi kuinka hienosti se käyttäytyi. Hän odotteli autossa kaikessa hiljaisuudessa, eikä syöksynyt ulos heti takaluukkua raottaessa, vaan käyttäytyi oikein mallikkaasti. 

Laji vaatii tietysti sen verran voimakasta metsästyskäyttäytymistä, että koira lähtee juoksemaan vieheen perään. En oikeastaan epäillyt sitä, mutta en ollut varma kestäisikö Nunan mielenkiinto loppuun asti. Lähdössä Nuna jäi hölmistyneenä katsomaan, eikä oikein tiennyt mitä tehdä. Pienen tuuppauksen jälkeen se kuitenkin lähti vieheen perään ja juoksi maaliin asti. Vastaanottaja ei ollut edes ehtinyt paikalle ja Nuna oli jäänyt kiltisti istumaan maalialueelle. Mitään hirmuista vauhtia ei tietenkään näin ensimmäisellä kerralla menty, mutta käymme kyllä mielellään kokeilemassa seuraavan tilaisuuden tullessa.

Viimeinen kuva on suosikkini, Nuna selvästi havahtuu takaisin tähän maailmaan derpiest derp-ilme naamallaan ja näyttää miettivän mitä tässä nyt pitäisi seuraavaksi tehdä. Nyt jatkamme syystreeniä ja toivottavasti pääsemme talven aikana myös lumelle.

Kuvat Sirpa Lihavainen @valokuvausvinttienvauhdissa

Rotukoirat, kahden maailman rajalta

Alaskanhuskyjen kanssa työskennellessä saan usein vastata kysymykseen siitä, minkä rotuisia nämä koirat ovat? Piha on täynnä erivärisiä ja -kokoisia koiria ja vakuutan niiden kaikkien olevan samaa rotua. Valkoiset pystykorvat ovat suosittuja kuvauskohteita. Pienet luppakorvaiset nartut saavat ihmiset pohtimaan ovatko ne rekikoiria ollenkaan, vaikka ne ovat juuri kiidättäneet heitä liinat kireällä reen edessä läpi lumisen metsän. Kennelliiton kaltaisten koiria harrastavien yhdistysten takia käsitys siitä, mikä on koirarotu, on vääristynyt. Ihmiset pitävät rotuina vain rekisteröityjä koiria, jotka kuitenkin ovat kaksi eri asiaa.

 

Rotu ei ole biologinen termi, eikä sille ole olemassa objektiivista selitystä. Siksi luonnontieteissä pyritään välttämään termin käyttöä kokonaan. Yleisen käsityksen mukaan sillä tarkoitetaan geneettisesti erillistä kantaa, joka on syntynyt luonnollisen ympäristöön sopeutumisen, valikoivan jalostuksen tai näiden molempien seurauksena. Rotu on siis yhtenevä ryhmä, joilla on keskenään samanlaiset ominaisuudet kuten ulkonäkö ja/tai käyttäytyminen, sekä mahdollisesti muita ominaisuuksia, jotka erottavat ne lajin muista yksilöistä. Rotuja on siis olemassa ilman rekisteröintiä, sukutauluja tai rotumääritelmiä.

Yksi esimerkki tällaisesta rodusta on Chukotka Sleddog, tšukotkan rekikoira. Tämä populaatio koiria kehittyi Tšukotkalla Koillis-Siperiassa sekä ympäristöön sopeutumisen että valikoivan jalostuksen seurauksena satoja, kenties tuhansia vuosia sitten. Näitä koiria käytettiin pääosin kulkuvälineenä, eli rekikoirina ja vuosisatojen ajan eristäytyneillä alueilla ne erikoistuivat tehtävään erinomaisesti. Kyseessä oli siis jo silloin koirarotu, vaikkei sillä välttämättä ollut vakiintunutta nimeä. Vasta 1900-luvun alussa näitä koiria vietiin Alaskaan ja kului vielä 30 vuotta ennen kuin ne rekisteröitiin ensimmäistä kertaa roduksi. Siperianhusky rekisteröitiin American Kennel Clubissa vuonna 1930 ja samana vuonna tuotettiin Ryrkaypiystä Siperiasta tšukotkan rekikoiria, joista kolme (Volchock, Tserko ja Kreevanka) rekisteröitiin siperianhuskyiksi. Vaikka tiedetään, että nykyisin siperianhuskyna tunnetun rodun kehitykseen käytettiin myös alaskanmalamuuttia on rodun alkuperämaaksi merkitty Siperia, joka ohjaa näiden koirien jalostusta vielä tänä päivänä. Nykyisistä tšukotkan rekikoirista otetut DNA-näytteet (koirien alkuperää tutkinut Peter Savolainen) ovat osoittaneet ne alkuperäiseksi siperialaiseksi, muista rekikoirista erillään olevaksi roduksi.

Toisena esimerkkinä National Human Genome Research Instituten (2010) julkaisemassa tutkimuksessa todettiin alaskanhuskyjen olevan geneettisesti yhtenevä rotu, silloinkin kun jalostukseen oli käytetty ulkosiitoksia muista kannoista. Jopa yhtenevämpi kuin siperianhusky tai alaskanmalamuutti. Tutkimuksessa pystyttiin jopa erottamaan pitkän matkan ja sprinttikoirat toisistaan pelkän geneettisen profiilin perusteella.

Alaskanhuskyja jalostetaan pelkästään niiden suorituskyvyn perusteella. Nopeus, voima ja kestävyys. Ruokahalu, energiankulutus, rasituksensietokyky ja palautuminen. Into vetää, sosiaalisuus ja kestävä fysiikka, joitakin asioita mainitakseni. Alaskanhuskyilla on hyvin vähän perinnöllisiä sairauksia, mutta monet ns. rotukoirat ovat kuolemassa sukupuuttoon ulkonäön jalostuksen takia. Ulkonäkö on ominaisuuksista kaikkein helpoin jalostaa ja kun meillä on sellaisia kilpailumuotoja kuten koiranäyttelyt, suurin osa valitsee helpoimman tien ja keskittyy vain siihen. Kun uudet kasvattajat kauhistelevat sellaisia asioita kuin siitoskoiran väärän muotoisia silmiä, tietää ettei heillä ole vielä aavistustakaan siitä, mitä terveen käyttökoiran jalostaminen vaatii.

Koiria harrastavat kennelorganisaatiot kuten Suomen Kennelliitto ovat pitkään olleet ainoastaan suljettujen populaatioiden, eli heidän itse hyväksymiensä rotujen kasvatuksen puolella. Jopa siinä määrin, että he ovat kieltäneet jäseniään kasvattamasta esim. alaskanhuskyja erilaisten rangaistusten, jopa erottamisen uhalla. Jos haluaisin kilpailla rekikoiramaailman huipulla ja kasvattaa itse omat koirani, en voisi samaan aikaan osallistua täysin vapaaehtoiseen ja omalla kustannuksellani tapahtuvaan hyväntekeväisyyteen eli kaverikoiratoimintaan, koska se vaatii nykyään SKL:n jäsenyyden. Olen ollut toiminnassa mukana lähes 10 vuotta ja se pitäisi lopettaa vain koska kasvatin alaskanhuskypentueen. 

Tällä hetkellä SKL:n kasvattajan peruskurssin (kertaluontoinen 60-100 €), kennelnimen (kertaluontoinen 200 €) , jäsenmaksun (vuosittainen 40 €) ja rotujärjestön jäsenmaksun (vuosittainen 30-35 €) lisäksi joutuisin maksamaan ekstraa terveystutkimuksista, jotta ne menevät “virallisina” (SKL ei ole viranomainen) SKL:n lausumana heidän tietokantaansa. Nämä tutkimuskohtaiset maksut ovat 21-70 €. Siis sen lisäksi, että jo maksan pätevälle silmäeläinlääkärille tai luuston tutkivalle erikoislääkärille ja saan tarvitsemani tiedon itselleni, yhteistyökasvattajille ja pennunostajille.

Siitä hyvästä, että olen tunnollisesti käynyt kurssit ja maksan sekä Kennelliitolle että rotujärjestölle voin rekisteröidä pentuni alimmassa hintaluokassa 40 €:lla. Tähän kuuluu tietenkin se, että olen käärinyt kaulani ympärille Kasvattajasitoumuksen, jonka varjolla Kennelliitto voi uhkailla erilaisilla sanktioilla. Jos joku näistä kolmesta puuttuu (SKL jäsenyys, rotujärjestön jäsenyys tai Kasvattajasitoumus) on hintaa per pentu 70 €, eli keskimääräisen rekikoirapentueen (5) kohdalla 350 €. Mitä saan tästä vastineeksi? Rehellisesti sanoen ainoa kokemani suora hyöty on tuloksia ja sukutauluja ylläpitävässä KoiraNet-jalostustietokannassa, joka on kaikille avoin. Tietokanta, joka on korvattavissa. 

Samalla kun uutta eläinsuojelulakia puuhaillaan eduskunnassa, on luotu tarve valtakunnalliselle, viralliselle eläinrekisterille. Kennelliitolla on jo olemassa oleva tekniikka, joten se pitää itseään ykkösvalintana tällaisen rekisterin ylläpitoon ja on tietenkin valmiina käärimään itselleen siitä tulevat tuotot. Vaikka Kennelliitto on kynsin hampain pitänyt vuosikymmenien ajan kiinni "vain puhdasrotuisten rotukoirien" asiastaan on se nyt alkanut ajamaan tätä alas halussaan viedä rahat myös "monirotuisten" koirien omistajilta ja kasvattajilta. Yleinen mielipide näyttäisi maailmalla olevan kääntymässä rotukoiria vastaan, vaikka siitä Suomessa Kennelliiton onnistuneen brändin ansiosta on pidetty pitkään tiukasti kiinni. 

Nyt kun säännöt ovat vuoden 2020 myötä uudistuneet niin, ettei enää tavoitteena olekaan "puhdasrotuiset" vaan "rekisteröintikelpoiset" koirat, voisi asian tulkita niin, että myös SKL:n tunnustamattomien koirien kasvatus on sallittua, ovathan ne rekisteröintikelpoisia FIX-rekisteriin (22-28 €). Kuitenkin FIX-rekisteri on pelkästään omistajarekisteri. Eikä oikeastaan sitäkään, koska ainoa laillinen näyttö koiran omistajuudesta on kauppasopimus. Kasvattajia ja jäseniä sitovat sääntökokonaisuudet ovat niin laajoja, etten saanut aikoinaan listaa noudatettavista säännöistä edes silloiselta SKL:n lakimieheltä. Oma mielenkiintoni rekisteröidä koiria FIX-rekisteriin on siis pyöreä nolla, sillä en saa siitä yhtään mitään.

Aktiiviset koiravaljakkoharrastajat kasvattavat pääsääntöisesti omaan käyttöönsä työ-, kilpa- ja retkivaljakkokoiria, eikä pentuja tehtailla kuten monissa SKL:n alaisissa roduissa. Miksi olla SKL:n jäsen? En millään tavalla laiminlöisi koirien hyvinvointia kasvattaessani risteytyskoiria käytössä testatuista, terveistä vanhemmista. Minun ei tarvitsisi kiistellä kenenkään sohvamusherin kanssa siitä mitä koirani ovat, eikä SKL:lle kumartavat kyttääjät voisi puuttua tekemisiini. En myöskään joutuisi maksamaan ylihinnoiteltuja rekisteröinti, terveys tai jäsenmaksuja. Ns. rotukoiria voi kasvattaa ilman Kennelliittoakin. Niin kauan kun jalostuksella on tavoite ja tulokset ovat sen mukaan yhteneviä voidaan puhua roduista, mieluiten kuitenkin koiratyypeistä. 

 

Rekikoirien maailma on siinä suhteessa huvittava, että kilpaurille mahtuu monenlaista koiraa. Jotka kilpailevat keskenään, mutta eivät kuitenkaan. Alaskanhusky on jalostettu ainoastaan kilpailuiden tarpeisiin, joten ne myös vievät ykkössijat kilpailuissa. Ei ole tarkoituksenmukaista jalostaa alaskanmalamuuttia samoilla kriteereillä, mikä tarkoittaa sitä, etteivät ne tule koskaan voittamaan kilpailuita. Siksi kilpailuissa voidaan palkita erikseen esim. paras alaskanmalamuuttivaljakko. Tämä ei kuitenkaan toimi siperianhuskyn kohdalla, koska valtaosa siperianhuskyiksi rekisteröidyistä kilpailevista koirista on itseasiassa eriasteisia alaskanhuskyristeytyksiä (joskus jopa puhtaita alaskanhuskyja). Toisissa enemmän, toisissa vähemmän ja alaskanhuskyn osuus sukutaulussa näkyy usein tuloksissa. Tämän ei pitäisi yllättää enää ketään. Tästä on puhunut mm. Finnemarka's kennelin Christen Rose-Anderssen, joka tunnusti 2014 julkaistussa Hundekjøring-lehden jutussa, etteivät hänen USA:sta siperianhuskyina tuottamansa Harris Dunlapin Zero kennelissä kasvattamat koirat olleet vain risteytyksiä, vaan puhtaita alaskanhuskyja. Saman asian oli kertonut kennelin eläinlääkäri David Kron Feldt seminaarissa jo 80-luvulla ja kyllähän jokainen asian omin silmin jo silloin näki. Olen maininnut tämän ennenkin, mutta asia on lakaistu maton alle, joten tulen mainitsemaan sen jatkossakin.

 

Toiselta puolelta katsottuna eivät myöskään vuosikymmenien ajan näyttelyitä varten jalostetut näyttelylinjan koirat ole siperianhuskyja, vaikka ne sentään geneettisesti sitä olisivatkin. Kuten aiemmin kirjoitin, rodussa on kyse jalostuksen tavoitteista ja kun ne muuttuvat, myös rotu muuttuu. Koska tulkintoja on yhtä paljon kuin harrastajiakin, on selvää, että tunteet kuohuvat ja sitten riidellään siitä mikä on siperianhusky. Rotu, jota ei oikeastaan enää ole olemassa. Mitä jos jokainen keskittyisi omaan tekemiseensä ja jalostuksen tulokset puhuisivat puolestaan. Oli jalostuksen tavoitteena sitten käyttökoira tai lemmikki. Kuten olen ennenkin näissä pitkissä monologeissani jauhanut, kannatan enemmän tyyppijalostusta. Rekikoirissa arktiset ja ei-arktiset koirat. Kuormanvetokoirat, sprintti, keskipitkä ja pitkän matkan koirat. Ehkä pitäisi myös lisätä pääosin pelkältä ulkonäöltään tämän tyyppiset koirat.

 

Jakutianlaika on hyvänä esimerkkinä koirasta, joka on kaikkea muuta kuin jakutialainen rekikoira. Rotuun on jo putkahtanut esim. merle väri, joka kertoo etteivät koirat ole jakutialaisia ja kyllähän monesta eläimestä näkee niissä olevan samojedinkoiraa ja siperianhuskya (Kennelliitto ei vaadi polveutumistodistuksia, joten mihin tahansa rotuun voi rekisteröidä mitä huvittaa). Lisäksi on tullut ilmi, että jakutianlaikojen polveutumisia väärennetään ja ihmisille markkinoidaan mielikuvia todellisuuden sijaan. Valitettavasti näissä koirissa on jo nyt lukuisia terveysongelmia. Koirarotujen jalostuksen kontrollointi on hyvin vaikeaa ja siksi esim. jakutianlaikoina voi myydä käytännössä mitä tahansa. Olemassa olevia, vakiintuneita koirarotuja ei voi kuka tahansa rekisteröidä tavaramerkiksi. Labradoodle on hyvä esimerkki tästä. Se syntyi labradorinnoutajan ja villakoiran risteytyksenä ja brändättiin onnistuneesti. Nyt ihmiset maksavat tuhansia euroja juuri labradoodleista, vaikka kuka tahansa voi tehdä vastaavia risteytyksiä. Ongelma on kuitenkin siinä, ettei rodun kehittäjä rekisteröinyt labradoodlea tavaramerkiksi, eli rahanhimoiset kasvattajat kautta maailman voivat nyt tehtailla näitä koiria välittämättä mistään muusta kuin pennuista saatavista tuloista.

Toivon kuitenkin, että tulevaisuudessa olemme vapaampia jalostamaan terveitä käyttökoiria ja saamme siitä ansaitsemamme arvostuksen ilman monirotuinen VS rotukoira-asetelmaa. On totta, että eläinten pito vaatii valvontaa, mutta onko Kennelliitto tällaisenaan oikea taho siihen? Mielestäni myös risteytyskoirien kasvattajilla on oikeus kennelnimeen ja sukutaulujen tallentamiseen tietokantaan ja monirotuisilla koirilla oikeus esim. osallistua kilpailuiden valioluokkiin (mitä rotukoiraharrastajat oikein pelkäävät). 

 

Olen omistanut FCI-rekisteröityjä rotukoiria lähes kaksi vuosikymmentä ja työskennellyt ammattimaisesti alaskanhuskyjen ja risteytyskoirien kanssa vuodesta 2017 lähtien. 2014 tuotin Venäjältä siperianhuskyn kantarodun edustajan, jota ei rekisteröidä Suomessa. Olen toiminut näiden kahden maailman rajalla nyt sen verran kauan, ettei minun tarvitse piileskellä kummassakaan kuplassa, vaan näen ne molemmat.

 

Uutisia seuranneet ovat ehkä huomanneet, että jopa lainsäädännön on pian puututtava rotukoirien jalostukseen. Tarkoitan mm. englannin- ja ranskanbulldoggeja, sekä mopseja. Se, että kyseessä on rekisteröity rotu ei ole tae yhtään mistään. Ei puhdasrotuisuudesta, eikä varsinkaan terveydestä. Päinvastoin, se on jäänne 1800-luvulla alkaneista vaarallisista ideologioista, joiden seuraksia katsomme nyt kun joudumme lainsäädännöllä puuttumaan väkivaltaan, jota jalostukseksi kutsutaan.

Lukuvinkki! Katariina Mäen blogissa on hyvä käännösjuttu rotukoirien historiasta ja roturisteytyksistä, käykää ehdottomasti lukemassa tästä linkistä.