16.9.19

Maailman paras rekikoira

Miltä näyttää siperianhusky kun takana on satoja kilometrejä alaskanhuskyilla? Montako alaskalaista tuli tarhaan Ruotsin Lapin tuliaisina, vai pitävätkö arktiset yhä pintansa?

Koirien hyvin ansaittu kesäloma alkaa olla takanapäin ja on aika katsoa taakse ja reflektoida, mitä viime kaudella on tullut tehtyä ja opittua. Työskentelin viime talven koiravaljakko- ja eräoppaana 130 koiran kennelissä napapiirin yläpuolella pohjois-Ruotsissa Kirunassa. Kaikki kennelin koirat ovat alaskanhuskyja, joilla on hyvin vankat kannattajansa, eikä vinoilulta siperialaisia kohtaan suinkaan välttynyt. On fakta, että alaskanhuskyt voittavat siperianhuskyn kilpailuissa kaikilla matkoilla. Ne ovat usein nöyrempinä ja miellyttämisenhaluisempina helpompia käsitellä ja fyysisiltä ominaisuuksiltaan ne ovat soveltuvampia kilpailuihin ja kaupallisiin turistihommiin.


Alaskanhusky on maailman paras rekikoira, kun ajatellaan kilpailevia rekikoiria. Ne ovat nopeampia, eivätkä ne lyhyen turkkinsa ja vähäisen pohjavillan takia kuumu kuten arktiset rodut. Niillä on parempi ruokahalu ja ne pystyvät vastaanottamaan ja kuluttamaan valtavat määrät kaloreita, mikä on kilpailuissa ja jatkuvassa turistityössä välttämätöntä. Niiden intensiteetti vetää on aivan toista luokkaa kuin siperianhuskyilla. Kun on seurannut pitkän matkan kisoihin jalostettujen alaskanhuskyjen työskentelyä niiden vetäessä 400 kg kuormaa, todella tietää mitä kireät liinat tarkoittavat!

Kun vauhdin hurmaan ja oikeasti kireisiin liinoihin totuttuaan ajaa pitkästä aikaa siperianhuskyilla, sitä miettii väistämättä miksi tyytyä vähempään? On todella surkeaa nähdä harrastajien ja jopa kasvattajien videoita netissä, missä he ajavat pienvaljakolla lyhyttä matkaa ja kehuvat kommenteissa miten upeasti koirat vetävät. Eikö näillä ihmisillä ole mitään käsitystä siitä, miltä liinat näyttävät kun koira oikeasti vetää ja millaisella matkalla ja kuormalla siperianhuskya pääsee edes vähän testaamaan. Lähes poikkeuksetta näillä videoilla koirat vain juoksevat mukana, eivät ne painaudu valjaisiin ja pidä liinoja kireällä edes lyhyillä matkoilla.

Olen miettinyt asiaa paljon kun ohitan 12 alaskanhuskyn valjakolla vastaantulevia (kilpalinjan) siperialaisvaljakoita, jotka höntsäilevät menemään liinojen lepattaessa tuulessa kuin pyykkinarut. Kuitenkin. Siperianhuskyn ei kuulukaan vetää samalla intensiteetillä kuin alaskanhuskyn. Siperianhuskyn täytyy kyetä itsenäisesti säätelemään voimiaan, Siperiassa ei voi luottaa siihen, että seuraavalla checkpointilla koira huolletaan ja ruokitaan. Siperianhusky voi olla seuraavan viikon ilman ravintoa, sen täytyy kuluttaa energiaa hyvin säästeliäästi. Siperianhusky ei voi olla alaskanhuskyn kaltainen "läpipaskoja", jonka paino romahtaa jo pelkän kylmän sään takia. Siperianhusky tarvitsee keskipitkän peitinkarvan ja todella tiiviin pohjavillan, ei Siperiassa koirille pueta toppatakkeja taukojen ajaksi. Kilpailutilanteessa kaikki nämä mainitut ominaisuudet ovat haitaksi. Missä siperianhuskya enää nykypäivänä sitten tarvitsee?


Omat koirani kokeilivat työskentelyä viime kaudella alaskanhuskyvaljakoissa, testasin Veronaa jopa johtaen 14 koiran valjakoita. Seurasin hyvin tarkasti niiden työskentelyä ja erityisesti sitä, missä vauhdissa ja olosuhteissa liinat pysyvät kireällä. Alaskanhuskyvaljakot vetäessään 300-400 kg kuormaa 30 km matkalla pitivät vauhdin yleensä noin 16 km/h. Tämä on liikaa siperianhuskylle ja sen näkee niiden jäädessä helposti vauhdissa (en tietenkään koskaan laittanut koiriani tilanteisiin, jotka eivät niille soveltuneet). Ne myös reagoivat huomattavasti herkemmin lämpimään säähän ja hienointa oli nähdä niiden nauttivan niin työskentelystä kuin levostakin -37 asteen pakkasilla. Erityisen ylpeä olin Nunatakista, jonka liinat pysyvät kireällä ja joka oppi ohittamaan niin porot, irtokoirat kuin moottorikelkatkin. Verona sai myös hyvää johtajakoiraoppia. Narttuni eivät tapelleet kauden aikana kertaakaan, eivät tarhassa keskenään, eivätkä valjaissa. Pystyn myös laittamaan ne minkä tahansa koiran pariksi, jopa Vegan, joka kehittyi valtavasti aikaisemmista traumoistaan huolimatta (mutta sillä on yhä paljon työstettävää).

Parasta käyttöä siperianhuskylle onkin valjakkoretkeily, jolloin ne pääsevät vetämään kohtuullista kuormaa pitkillä matkoilla. Arktisen turkin takia rekeen ei tarvitse pakata koirille vaatteita ja ruokaakin kuluu vähemmän. Pienilläkin valjakoilla voi retkeillä, itse tein Haltin retken (100 + km) kolmen koiran valjakolla, kun suhteuttaa tavoitteet koiramäärään. Se, että käy kerran tai pari viikossa kicksparkilla tai tyhjällä alumiinireellä ajamassa kierroksen auratulla tiellä ei ole siperianhuskyn testaamista! Se on hyvää liikuntaa kotikoiralle, mutta kasvattajilla tulee olla osaaminen ja kiinnostus huomattavasti enempään. On ymmärrettävä, mitä arktiselta rekikoiralta vaaditaan ja pidettävä samalla silmät auki ja oma toiminta rehellisenä ja itsekriittisenä. Oma tarha on toistaiseksi pysynyt arktisena. Pidetään liinat kireällä tulevillekin sukupolville!

19.6.19

Nepalin koirat





Vietin viime syksynä muutaman viikon Nepalissa Annapurna Circuit-vaelluksella ja muutamia päiviä maan suurimmissa kaupungeissa Pokharassa, sekä Katmandussa. Vaelluksella pääsee nauttimaan Nepalin upeasta luonnosta, mutta myös tutustumaan läheltä paikalliseen kulttuuriin, sillä reitti kulkee lukuisten pienien kylien ja kaupunkien läpi. Kylistä löytyi aina myös koiraystäviä, jotka kulkivat mukanamme välillä pitkiäkin matkoja. Nimesimme nämä suojeluskoiriksi ja tiimimme nepalilaiset jäsenet oppivat sanomaan suomeksi tärkeitä asioita kuten "istu alas koira".

Nepal sijaitsee puoliksi Himalajan vuoristossa ja puoliksi sen juurella. Se on tunnettu juuri maailman korkeimmista vuorista ja 8/10 noista lähimpänä taivasta kurottavista vuorista sijaitsee Nepalin puolella. Näistä yli 8000 m korkeista jättiläisistä pääsimme näkemään Annapurna I:n, Dhaulagirin ja Manaslun. Suurin osa nepalilaisista on hinduja. Temppelien, rukousmyllyjen ja käsittämättömän kauniiden lumihuippujen jatkuva läsnäolo luovat epätodellisen tunnelman, joka jokaisen pitäisi kerran elämässään kokea. En ihmettele lainkaan miksi luonto, kulttuuri ja itse vieraanvaraiset nepalilaiset houkuttavat matkaajia palaamaan Nepaliin aina uudestaan.



Koiria Nepalissa on paljon, niin suurkaupungeissa kuin maaseudullakin. Pääosin koiria kohdellaan hyvin, enkä nähnyt aliravittuja koiria juuri lainkaan. Kaupungeissa näimme isoja, jopa 10 koiran laumoja, mutta emme kokeneet niitäkään ihmisille uhkaavina. Koirat ovat ulkoasultaan hyvin vaihtelevia, tosin kylissä näki selvästi, että koiratkin olivat sukua keskenään. Pohjoisemmassa näkee enemmän mastiffi-tyyppisiä koiria ja Nepalilla on oma rotu himalajanpaimenkoira, jota muistuttavia koiria näkyi jonkin verran. Monissa paikoissa vapaasti liikkuvillakin koirilla on oma koti ja omistaja. Kaupungissa varakkailla on kalliita rotukoiria, joita pidetään kytkettynä. Osa koirista on yhteisön koiria, joita hoidetaan ja ruokitaan, mutta varsinaisia kulkukoiriakin on (koiria, jotka joutuvat itse hankkimaan ravintonsa). Uskonnon takia koiria kohdellaan pääosin hyvin.

Kukur Tihar on koirille omistettu juhlapäivä, sillä hindut uskovat koirien olevan kuoleman jumala Yaman uskollisia apulaisia. Juhlapäivänä koirille maalataan otsaan punainen tika-merkki (näin näitä joillakin kauniilla lemmikkikoirilla kaupungeissa juhlan ulkopuolellakin) ja niiden kaulaan ripustetaan kukkaköynnöksiä. Huomiota saavat niin katukoirat kuin eläinsuojienkin asukit, joille myös tarjotaan herkkuruokia.



Kodittomiin koiriin liittyy kuitenkin paljon ongelmia. Koiria kuolee ja vammautuu liikenteessä, niitä pahoinpidellään ja ne kantavat monia sairauksia, joista vakavin lienee ihmisiinkin tarttuva rabies. Vaikka itse lääpin kaikkia koiria varsin varomattomasti on muistettava, että ilman rabies-rokotetta on vaarassa saada kuolemanvaarallisen taudin. Moni luulee, että tartunnan saa vain sairaan, aggressiivisesti käyttäytyvän eläimen puremasta. Sairaudesta on kuitenkin olemassa myös ns. hiljainen muoto, jolloin on mahdotonta sanoa onko eläin kantaja. Pelkkä pennun hampaan raapaisu tai koiran syljen joutuminen avonaiseen haavaan voi riittää tartunnan saamiseen.





Monelle kulkukoiria kohtaavalle tulee halu auttaa eläimiä ja tuoda jokainen tuliaisina kotiin. Nepal on yksi suurimmista rabies-riskin maista, mutta tartunnan voi saada paljon lähempääkin. Myös muita vaarallisia sairauksia on ja koirien tuonti ulkomailta omaan kotimaahan ei olekaan paras keino auttaa eläimiä. Myös paikalliset välittävät eläimistä ja haluavat auttaa niitä. Tiedon, taidon ja rahan puutteessa eläinten hoito ei kuitenkaan ole sillä tasolla, millä sen pitäisi olla. Nepal on yksi maailman köyhimpiä valtioita.



Viimeisenä päivänä Katmandussa vierailin kaverini kanssa KAT-keskuksessa (The Katmandu Animal Centre) kaupungin laidalla. Halusin itse nähdä pelastettuja koiria ja millaiset tilat ja toiminta keskuksella on. KAT auttaa kulkukoiria monin eri tavoin. Heillä on tilat ottaa koiria hoitoon ja oma eläinsairaala, missä koiria hoidetaan. He tekevät myös ennaltaehkäisevää työtä valistamalla eläinten pidosta, rokottamalla, sekä madottamalla kulkukoiria ja tekemällä humaania populaatiokontrollia kastroimalla ja steriloimalla koiria. Keskuksen toiminta vakuutti meidät siinä määrin, että annoimme (ainakin omassa budjetissani ihan tuntuvan!) rahalahjoitukset, joiden avulla autetaan Katmandun koiria ja kehitetään toimintaa. Nepalissa toimii myös muita koiria, sekä muita eläimiä auttavia organisaatioita. Niihin voi mennä vapaaehtoiseksi ja varsinkin eläinlääkäri- ja hoitajaopiskelijoita suosittelisin tekemään harjoitteluita tällaisissa paikoissa.

Monissa paikoissa maailmalla kohtaa kulkukoiria ja muita eläinsuojelullisia ongelmia. Yhden eläimen pelastaminen ei auta mitään, eikä varsinkaan tilanteen surkuttelu tekemättä mitään. Esimerkkinä. Kaverini oli vierailulla reservaatissa Arizonassa, missä hän tapasi huonokuntoisen kulkukoiran. Asialle ei paikanpäällä voinut tehdä mitään, mutta modernin tiedonkulun aikakautena eläimiä voi auttaa myös kotiin palattuaan. Etsimme paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen yhteystiedot ja kaverini antoi tiedot koiran olinpaikasta. Koira löydettiin, kaverini lahjoitti varoja sen hoitamiseen ja koira pääsi uuteen kotiin. Aina muissa maissa vieraillessa voi etsiä paikallisen, luotettavan hyväntekeväisyysjärjestön ja tehdä lahjoituksen tai käydä vierailulla (koirapaikoissa esim. vain ulkoiluttamassa ja seurustelemassa koirien kanssa). Aina voi auttaa!



Aiheeseen liittyviä linkkejä:

KAT-centre kotisivut

Erinomainen kohde lahjoittaa: Himalayan Animal Rescue Trust




5.5.18

Islanti - Vastakohtien saari koiraharrastajan silmin



Islanti tunnetaan vastakohtien maana, missä tuli ja jää taistelevat saaren hiljalleen repeytyessä kahtia. Upea, karu luonto näyttää ja tuntuu arktiselta, mutta noin puolet maasta kuuluu leudompaan subarktiseen vyöhykkeeseen ja koko Islanti sijoittuu napapiirin alapuolelle. Luontoa voisi kutsua jopa ihmiselle vihamieliseksi, sillä kaikenlaisia vaaroja Islannista löytyy vulkaanisesta aktiivisuudesta yllättäviin myrskytuuliin ja turisteja rannalta sieppaaviin aaltoihin. Silti turisteja Islannissa liikkuu aivan valtavat määrät.

Pääsin Islannin reissullani tutustumaan hyvin läheisesti maan koirakulttuuriin ja rekikoiraharrastajana ne olivatkin suurin mielenkiintoni kohde. Tämä kirjoitus on vain pieni avaus aiheeseen, sillä pelkästään koirakuviakin muistikortille kertyi satoja ja kaikkea opittua on vielä tallessa omassa päässäni.




Islanti on kuuluisa islanninhevosista, joita skandinaavit toivat saaren asutuksen yhteydessä 800-900-luvulla ja hevoset on pidetty puhdasrotuisina ja runsaslukuisina nykyaikaan asti. Islanninhevoset ovat todella arvostettuja, eikä Islantiin saa tuoda muualta hevosia ollenkaan. Rotu halutaan pitää puhtaana ja ulkopuolelta tulevat taudit voivat olla kohtalokkaita hevosille, siksi jopa hevostarvikkeiden tuonnin suhteen ollaan äärimmäisen tarkkoja.

Viikinkien mukana tuli toinenkin nelijalkainen kumppani; islanninlammaskoira, joka kuitenkin katosi historian sivuilta pitkäksi aikaa. Norjalaiset toivat 800-luvulla mukanaan buhund-tyyppisiä koiria ja niiden risteytyessä saarelle tuotuihin muihin, collie-tyyppisiin koiriin syntyi eristäytyneellä saarella uusi rotu islanninlammaskoira.





Koiria suorastaan vihattiin Islannissa pitkän aikaa. Nykyäänkin koiriin liittyy paljon harrastamista vaikeuttavaa lainsäädäntöä mm. hihnapakosta joidenkin kaupunkialueiden täydelliseen koirakieltoon. On hyvin yksinkertainen syy sillekin, miksi minulla ei ollut omaa koiraa mukana: Islantiin tuotava koira joutuu kuukauden kestävään karanteeniin. Islantilaisten koiravihan juuret juontavat 1900-luvun alkuun, jolloin lapamadon aiheuttama ekinokokkoosi tappoi ihmisiä. Naalien levittämä lapamato kulkeutui lampaisiin ja koska koiria ruokittiin epähygieenisesti madot kulkivat myös koirien läpi. Koirat olivat kaupungeissa kokonaan kiellettyjä vuodesta 1924 alkaen ja laki kumottiin vasta 80-luvulla.

Maaseudulla suhtautuminen koiriin oli (ja on yhä) rennompaa. Islanninlammaskoirat tulivat tarpeettomiksi kun lampaille rakennettiin korkeita aitauksia. Epidemiat tappoivat koiria ja koska koiraverot olivat niin korkeita, luovuttiin koirista monin paikoin maaseudullakin. Joidenkin lammastilallisten ennakkoluuloinen ja paikoin vihamielinen suhtautuminen haittaa koirien kanssa toimimista nykyäänkin. Erityisesti rekikoiria, isoja grönlanninkoiria pidetään pelottavina raatelijoina, vaikka tämänkään kennelin koirat eivät ole koskaan aiheuttaneet vahinkoa eläimille. Onneksi Islannista löytyi sitkeitä koiraharrastajia ja islanninlammaskoira rotuna saatiin säilytettyä ja Islannin kennelklubi perustettiin vuonna 1969 (esim. Suomen Kennelliitto perustettiin 1889). Nykyään tietämys on lisääntymässä ja vanhat ennakkoluulot vähentymässä.



Sleðahundaklúbbur Íslands on perustettu vasta vuonna 2010. Ei rekikoiriakaan Islannissa kovin kauaa ole ollut, vaikka harrastamaan pääsee jäätiköillä periaatteessa ympäri vuoden. Lumen puute on ratkaistu tarjoamalla kärryajeluita. Dogsledding Iceland, jossa kävin on perustettu vuonna 1997 ja on siten Islannin vanhin ja samalla suurin rekikoirakenneli n. 60 rekikoiralla. Noin puolet koirista on alaskanhuskyja ja puolet grönlanninkoiria. Alkuperäinen omistaja toimi Grönlannissa Sirius Patrolissa ja kennelin grönlanninkoirat polveutuvat noista työkoirista, muistona noista ajoista on myös kennelalueelle näytille laitetut valtavat komatik-reet. Rekikoiraklubi on toiminut aktiivisesti ja Islannissa kilpaillaan eri matkoilla ja koiramäärillä, sekä luokkia on myös esim. koirapyöräilyssä.

Rekikoirien pitäminen ei ole helppoa. Aivan kuin meillä Suomessa, leudot ja vähälumiset talvet tekevät reellä ajamisen melko mahdottomaksi maan eteläisissä osissa. Islannissa kuitenkin pääsee vuorille ja jäätiköille, missä lunta kyllä riittää. Maastot täytyy kuitenkin tuntea hyvin, sillä lumen alla on vaarallisen teräviä laavakiviä ja jäätiköillä tietenkin railoja. Myöskään eläinlääkäripalvelut eivät ole parhaasta päästä, esim. joitakin näytteitä joutuu lähettämään muualle Eurooppaan tutkittavaksi. Ja onhan Islanti myös hyvin kallis, koirien ruokinta, lääkintä ja eläinlääkäripalvelut maksavat paljon. 

Silti koirat hoidetaan erinomaisen huolellisesti. Olen moneen otteeseen kritisoinut kaupallisia rekikoirakenneleitä, sillä koiria kohdellaan pelkkinä työvälineinä. Joissakin paikoissa Lapissa hyvää koirien tuntemusta on muistaa koira nimeltä, eikä sekään kaikissa paikoissa onnistu. Monet paikat Suomessa ovat myös suoraan sanottuna saastaisia, tarhat ovat ulosteen peitossa ja koirat ovat likaisia. Tällainen ei tullut kuuloonkaan tässä kennelissä. Kun valjakkoajelut tehdään kennelistä käsin tarhoja siivotaan jopa 8-10 kertaa päivässä. Tarhat ja kopit myös pestään säännöllisesti ja koiria harjataan.

Vuorilla ollessa reissuketjut pidetään jatkuvasti siistinä. Sairaat koirat lääkitään, hoidetaan ja laitetaan sisätiloihin sairaslomalle. Pentuja syntyy vain tarpeeseen ja kaikki pennut pidetään kennelissä vanhuuteen asti. Valitettavan usein Suomessa pentuja annetaan syntyä ilman mitään jalostusohjelmaa, kunhan vain turisteille riittää pentuja syliteltäviksi. Kenneliin on tuotettu LD-kilpailuissa testattuja siitoskoiria Norjasta laajentamaan geenipoolia, eikä rescuepuoltakaan ole unohdettu, sillä kennelissä on työkoirina myös show linjan siperianhuskyja, jotka niiden omistaja on syystä tai toisesta hylännyt. 

Nuoremmalla sukupolvella tuntuu olevan erilainen suhtautuminen koko alaan. Toimintaa ja koirien oloja halutaan jatkuvasti kehittää ja parantaa. Kritiikki otetaan hyödyllisenä työkaluna, eikä ole vuosikymmeniä alalla pyörineitä jääriä, jotka roikkuvat väkisin vanhoissa toimintamalleissa, joista monet eivät enää ole nykyaikaa. Suuri osa asiakkaistakin on hyvin valveutuneita ja he puuttuvat heti epäkohtiin (joskus tietämättömyyttään sielläkin, missä epäkohtia ei ole).

Vaikka grönlanninkoirat tunnetaan hurjasta luonteestaan ovat kennelin koirat täysin kaikkien ihmisten käsiteltävissä. Isoimmat urokset painavat 38-40 kg, ja kuten koiranelämään kuuluu on joillakin koirilla omat "vihamiehensä". Tappeluita ei kuitenkaan juurikaan ole, sillä koirien luonteet tunnetaan hyvin ja konfliktitilanteet pystytään välttämään. Koirat ruokitaan kuivaruualla ja lihalla, säännöllisesti ne saavat lihaisia luita kaluttavakseen ja täysin vieraskin ihminen pystyy ottamaan sen herkullisen luun 40-kiloiselta grönlanninkoiralta. Silloin voi jo sanoa, että koirat on sosiaalistettu hyvin. Jos on nähnyt Islannissa kuvatun elokuvan/musiikkivideon/mainoksen, jossa on rekikoiria, ovat koirat mitä todennäköisemmin juuri täältä. Grönlannissa kuvaukset ovat tietysti kalliimpia, mutta myös paikallisten koirien kanssa työskentely on käytännössä mahdotonta, koska niitä ei ole sosiaalistettu. Tällaisten projektienkin seuraaminen paikanpäällä on hyvin mielenkiintoista. 

Voin sanoa itse erikoistuneeni arktisiin rekikoiriin ja ne viehättävätkin minua eniten. Näen niille perustellun paikan myös kaupallisissa kenneleissä, joissa useimmiten on pääosin alaskanhuskyja ja risteytyskoiria. Alaskalaiset ovat toki helpompia käsitellä, mutta arktiset rodut soveltuvat fysiikaltaan parhaiten raskaaseen työhön ja pohjoisen oloihin ja ne käyttävät ravinnon taloudellisemmin. Kaikesta huolimatta suosikkikoirani oli eräs iso alaskanhusky, jonka olisin mielelläni pakannut matkatavaroihini ja tuonut kotiin!

Suomessakin tulee heinäkuun alussa voimaan uusi EU-direktiivi, jolloin valmismatkojen järjestäjät saattavat joutua korvaamaan asiakkaalle aiheutuneesta mielipahasta. Islanti ei onneksi kuulu Euroopan unioniin, sillä mielensä pahoittajia varmasti riittäisi jo arvaamattoman sään takia (huom. oikeasti uuden direktiivin myötä ei kuitenkaan joudu korvaamaan huonon sään aiheuttamasta mielipahasta, toki on jo eri asia jos esim. jää maahan jumiin vaikka tulivuorenpurkauksen takia). Koko maan tiet voidaan sulkea myrskyn tai muuten vaikeiden olosuhteiden takia. Aktiviteetteja voi joutua perumaan, eikä sille voi mitään. Senkin voi ottaa elämyksenä kun ovet ovat lentää irti, ellei noudata äärimmäistä varovaisuutta ja myrskyn mittoihin noussut tuuli vaikeuttaa ulkona liikkumista. Suomalaisille huono näkyvyys ja liukkaat tiet ovat tuttuja, mutta yhtäkkiä nousevat ja autollakin liikkumista estävät myrskytuulet meiltä puuttuvat. Kun Islannin teillä liikkuu valtavat määrät ajotaidottomia turisteja on katastrofin ainekset valmiit ja teitä suljetaan melko helposti. Jos tällainen sää sattuu juuri oman reissun kohdalle, ei kannata pahoittaa mieltään vaan ottaa se seikkailuna, josta riittää kerrottavaa! 

Rekikoiraharrastukselle on varmasti kysyntää Islannissa ja kaikkien meidän lajin harrastajien kannalta olisi parasta, ettei ilmasto enää tästä lämpene tai pian meillä ei ole jäätiköitäkään ja reet voidaan pakata kesäteloille pysyvästi. Kun koirat hoidetaan ja koulutetaan asiallisesti vanhat pelot ja ennakkoluulot koiria kohtaan katoavat kyllä hiljalleen.

Tällä reissulla en ehtinyt kiipeämään Islannin korkeinta Hvannadalshnúkur-vuorta (2 109,6) ja koska Pohjoismaiden korkeimmista vuorista itseltäni puuttuu enää se ja Tanskan valtava Møllehøj (170,86 m), on Islantiin suorastaan pakko palata huiputushommiin...