Jouluretkeilyä

Jos sattuu omistamaan valjakollisen koiria on jouluna ehdottomasti käytävä reellä ajamassa. Yleensä olemme tehneet perinteisen jouluajelun yöllä ja viime vuonna ei päästy reellä ollenkaan liikkeelle lumen puutteen takia. Vegan takia emme voi ajaa yli 10 km reittejä vielä, mutta onneksi alle kympillä pääsee omasta pihasta kivalle lähilaavulle. Siellä nuotion loimussa kelpasi juoda kaakaota ja kuunnella korpin raakkuvan jossain lähellä. Ai niin ja kuunnella makkaraa kerjäävien koirien huutoa. Pakkastakin taisi olla ihan mukavasti, koska kermavaahtopurkki poksahti käsiin ja kamerakin jäätyi niin, että näytöllä oli kuurankukkia. Sero katkaisi kannuskyntensä kauppareissulla, mutta jäi tyytyväisenä kotiin jalka paketissa. Seron 14. joulu ja hän kyllä tietää, että se tarkoittaa joululautasta ja lahjoja! Tässä meidän valjakon jouluterveiset.

Ei joulua ilman...

Niin, ei joulua ilman pientä eläinrääkkäystä. Tänä vuonna etsin kaapeista jotain sopivaa rekvisiittaa koirien joulunavaukseen, jonne olimme menossa Veronan ja Vegan kanssa. Tytöille löytyikin punaiset kaulaliinat, mutta Odessa oli sitä mieltä, että kyllä hänkin haluaa jouluvermeitä kokeilla. Odessa sitten nolattiin tämän vuoden joulukuviin ja kuvista huokuu kuinka hän nauttii. Lunta ja pakkasta on nyt ollut ihan kivasti ja toivottavasti pysyykin näin! Nyt sitten pääseekin reittiä lanaamaan, mikä ei ole mitään juhlaa umpisessa 3 koiran voimin. Mutta sitten kelpaakin ajella avatulla reitillä.

Lumitreeniä

Lumille treenaamaan on päästy jo jokusen kerran, välillä melko niukalla lumella. Niin, että vanhat pohjamuovit ja jarrun piikit ovat muisto vain. Hyvää kuvaussäätä ei ole kovasta odotuksesta huolimatta sattunut kohdalle, joten tällasia kuvia sitten. Verona pääsi testaamaan uusia valjaitaan ja Vega vetämään ensimmäistä kertaa kyytiläistä. Kuvissa valjaat näyttävät hieman isoilta, vaikka katsottiin kyllä pituus oikeaksi sovituksessa ja silloin meinasin, että jäävätköhän pieniksi kun massaa ja turkkia tulee. Kuten näkyy, meidän Vega aka Vehka-pupu vielä välillä sotkee liinoja. Osaa kyllä jo itse niitä selvitelläkin, vaan jos räpylä eksyy seisingin väliin niin pulassa ollaan. Hienosti tytöt tekevät töitä, vielä kun tulisi pakkasta ja lisää lunta!

ENNEN OLI KUNNOLLISTA Yleistä jupinaa koiranjalostuksesta

Viime joulukuisen messarin näyttelyn jälkeen lupasin taivastella näyttelyasiaa tarkemmin myöhempänä ajankohtana. No siitä on nyt vierähtänyt vuosi ja tässä välissä on mennyt niin Maailman Voittaja kuin erikoisnäyttelykin. Mutta nyt siis pohdiskellaan näyttelyitä ja siihen olennaisesti liittyvää asiaa: koiranjalostusta.

Kun aloin aktiivisesti etsimään sopivaa siperianhuskya elettiin 90-lukua. Ennen omaa koiraa kävin kahtena vuonna kilpailuissa koiria katsomassa ja kerran näyttelyssä. Näyttelyiden osanottajamäärät eivät olleet mitään nykyiseen verrattuna. Sero voitti ensimmäisen näyttelynsä, se oli silloin jo lähes 2-vuotias. Meillä ei ollut vuosiin edes näyttelyhihnaa, eikä näyttelyihin muutenkaan panostettu. Me vain veimme kotikoiramme näytille ja siitä satuttiin pitämään. Vetoharrastusta harrastimme tietenkin heti kun koiralla ikää riitti ja Serolle hankittiin reki yksin vedettäväksi.

Ensimmäisen kerran Voittaja-näyttelyssä kävin vuonna 2003 ja silloin siperianhuskyja oli ilmoitettu huimat 17 kappaletta. Elettiin aikaa ensimmäisten show linjan tuontien jälkeen ja ne olivat heti kilpailun kärjessä. 2000-luvulla näyttelyissä esitettävien siperianhuskyjen määrä on kasvanut vuosi vuodelta, eikä laskua näy. Osallistuin Seron kanssa 10 vuotta myöhemmin Voittaja-näyttelyyn ja oli kyllä suuri ihmetys kun näyttelyyn oli ilmoitettu 57 siperianhuskya, kaukaisin osallistuja oli Thaimaasta asti. Myös rodun rekisteröintimäärät ovat 10 vuoden aikana kasvaneet huimasti.

Siperianhuskyn rekisteröintimäärien kasvua, vuonna 2013 siperianhusky oli Suomen 18. suosituin rotu.

Vanhat näyttelykuvat suomalaisista siperianhuskyista ovat hienoa katseltavaa. Kehässä on hyväkuntoisia, jänteviä työkoiria, joilla on hyvä rakenne ja lihaksisto. Vahvat etuosat, hyvä alkukoirien luusto, selkeät sukupuolileimat ja kohtuullinen, sulava rakenne. Samat koirat olivat tarhakoiria ja niiden pääasiallista käyttöä oli toimia rekikoirana. Nykyään kehästä on vaikea löytää hyviä koiria. Nykyisen muodin mukaan koirat ovat pieniä ja sukupuolileimattomia. Show linjan koirista suuri osa on todella ylikulmautuneita takaa, mikä näkyy myös virheellisinä, energiaa tuhlaavina liikkeinä (näyttävä takapotku johtuu usein ylipitkästä sääriluusta). Luullaan, että näyttävät polvi- ja kinnerkulmat ovat ne millä koira vetää, mutta unohdetaan täysin, että koiralla pitäisi olla mm. oikean pituinen/levyinen reisi ja tehokkaat, voimakkaat lihakset. Päät ovat hieman parempia kuin 2000-luvun alussa, jolloin näki todella raskaita ja pyöreitä piirteitä. Koirat on puunattu, trimmattu ja laitettu ja suurin osa koirista on huonossa lihaskunnossa, ei lihavia, mutta hyvin hoikkia (laihaläskejä niin kuin ihmispuolella sanottaisiin). Jäntevät ja tehokkaasti liikkuvat koirat ovat vaihtuneet pieniksi pumpulipalloiksi, jotka liitävät kehässä häntä suorana. Kenen syytä tämä on? 

KOIRIEN MISSIKISAT 

Kehään viedään koiria, jotka voittavat. Ei kukaan raahaa 20 näyttelyssä koiraa, joka parhaillaan saa H:n tulokseksi. Huonommin pärjäävät koirat jätetään vähin äänin kotiin (tai jopa myydään pois) ja kierretään kehää voittavien koirien kanssa. Jos oikeasti käy näyttelyissä sen takia, että siellä on hauskaa ja on hauska nähdä muita harrastajia, sekä saada ulkopuolisen henkilön arvio koirasta – miksi siellä käydään vain hyvin pärjäävien koirien kanssa? Tuomarit valitsevat voittajat ja heillä on suuri vaikutus siihen millaisia koiria jalostetaan. Näin ei pitäisi olla, mutta niin se vaan yhä useimpien kohdalla on. 

Ensimmäinen koiranäyttely pidettiin Englannissa vasta 1800-luvun puolivälissä ja siihen osallistuivat käyttökoirarodut setterit ja pointterit. Näyttelyt ovat siis verrattaen uusi asia koirien ja koiranjalostuksen historiassa. Ennen virallisia näyttelyitä koiria oli palkittu pienemmissä tilaisuuksissa, joita järjestettiin esim. pubeissa. Toisin kuin nykyään näyttelyt ja kennelklubit olivat alunperin vain herrojen harraste, ylimääräistä vapaa-aikaa vietettiin pubeissa koirista puhuen ja rotukuvauksia laatien. Tarve koirien määrittelyyn lienee lähteneen ylimääräisestä vapaa-ajasta ja kilpailuhalusta: kenellä on parhaat koirat ja kuinka se testataan? Sama kehityshistoria on valjakkokilpailuillakin. Alkuperäinen tarkoitus oli verrata koiraa rotumääritelmään ja valita voittajaksi koira, joka parhaiten vastaa kuvausta ihanteellisesta rodun yksilöstä. Kirjallisessa arvostelussa koiraa kuvaillaan ja verrataan rotumääritelmään. Sillä ei pitäisi olla mitään väliä, kuka ja miten koira esitetään. Siperianhusky pitäisi esittää vapaasti ja luonnollisesti, jolloin riittää, että koira pysyy edes hetken paikallaan tarkasteltavana ja jotta tuomari näkee kuinka koira liikkuu. Koiraa ei tulisi koskaan asetella, vaan se pitäisi arvioida siinä asennossa, jossa se luonnollisesti seisoo. Nelivedolla vetävä aktiivinen käyttökoira voi olla parempi rakenteeltaan kuin kilpakumppani, joka seistä pönöttää paikallaan kuin patsas. Tämä tuntuu hämäävän todella monia tuomareita ja ykköspalkinto menee parhaalle pönöttäjälle tai tarkkaavaisimmalla ilmeellä makupalaa tuijottavalle koiralle.

Näyttelyssä ei myöskään arvostella sitä kuka on taitavin trimmaaja, tuomarin tulee nähdä koira turkin alta. Siperianhuskylla pohjavillan puuttuminen ei saisi vaikuttaa arvosteluun, mikä on monille suuri haaste. Pohjavilla on arktisella rodulla suuresti yleisvaikutelmaan vaikuttava seikka, mutta karvanlähtö on rodulle täysin normaalia. On helppo laittaa voittajaksi hyvässä turkissa oleva ja näyttävä koira, vaikka se kesäturkkinen koira olisikin rakenteeltaan parempi: ”Tämä koira voittaa tänään, koska se on paremmassa turkissa” - tätä lausetta ei pitäisi koskaan kuulla siperianhuskykehässä, ellei kilpailevat koirat ole todella samasta muotista tehtyjä. Tuomarin täytyy myös tunnistaa milloin koiralla on karvanlähtö ja missä vaiheessa karva on kasvamassa. Siperianhuskyn rotumääritelmässä on kerrottu, että koiraa saa trimmata vain siistimällä viiksiä ja käpälien karvoja, kaikki muu trimmaaminen on kiellettyä ja siitä tulisi ankarasti rangaista. Silti kehässä voittavat koirat, joilta on trimmattu karvaa muotoilusaksilla, föönaamalla ja pystyyn harjaamalla, silloin tällöin joku suihkauttaa vähän lakkaa mukaan.

Mitä näyttelyt sitten ovat? Ne ovat eläinnäyttelyitä, joissa koiria arvostellaan ja laitetaan järjestykseen kauneuden perusteella. Koirien missikisoja siis. Ja kauneuskin on katsojan silmässä. Monet rotumääritelmät ovat hyvin ympäripyöreitä, tulkintoja on monia ja harva on todella sisäistänyt rotumääritelmän tai edes saanut oikeaa koulutusta. Kun 10 cm ylikorkeat siperianhuskyt jäävät hylkäämättä rodun erikoisnäyttelyssä ja näyttelyissä rotunsa parhaaksi valitaan alamittaisia koiria ollaan melko kaukana näyttelyiden alkuperäisestä tarkoituksesta, eli koiran rotumääritelmään vertaamisesta. Näyttelyssä ei suinkaan voita rotumääritelmää parhaiten vastaava koira, vaan koira, joka syystä tai toisesta juuri sinä päivänä sattuu tuomaria miellyttämään. 

ARPAJAISIA JA SIRKUSHUVEJA 

Ja tuomarien mielipide muuttuu. Samalla tuomarilla koira voi saada mitä tahansa T:n ja ROP:n välillä, jos tuomari osaa katsoa koiran rakennetta ja ymmärtää rotutyyppiä, miten tällaiset vaihtelut ovat mahdollisia? Eivät ne ole, tällaiset ”tuulella käyvät” tuomarit ovat epäammattimaisia ja heihin vaikuttavat ulkopuoliset asiat kuten näyttelymuoti. Näyttelymuodilla tarkoitan muodissa olevaa koiratyyppiä. Tietyntyyppinen koira voittaa tittelin, sen kuvia näkyy kaikkialla ja kaikki ajattelevat; Ai tuollainen on se oikea näyttelyvoittaja! Ihan niin kuin muodissa yleensäkin, silmä alkaa tottua siihen, mitä ympärillä paljon näkyy. Olen myös saanut sellaisen kuvan, että näyttelytoimikunnat kutsuvat tuomareita, jotka vetävät paljon väkeä paikalle. Kannattaa siis olla ”eri-automaatti”, jos meinaa joskus päästä arvostelemaan. Arvosana voi hieman muuttua koiran kunnosta riippuen, mutta mittasuhteet, kulmaukset jne. eivät lyhyessä ajassa muutu. Jos koira on niin surkeassa kunnossa, että arvosana muuttuu tyydyttävästä sertin arvoiseen koiraa ei pitäisi edes arvostella ja koiranpidossa on jotain pahasti vialla. Siperianhuskyt ovat syksyllä treenikauden vasta alkaessa hieman tukevassa kunnossa, tarkoituksena on polttaa läskiä ja säästää lihaksia. Eikä koiria kesäaikana pidetä nälässä. Loppusyksystä kevääseen koirien pitäisi olla hyvässä lihaskunnossa, muttei koskaan laihoja kun kyseessä on arktinen koira (ei Siperiassa huvikseen käytetä hyvin rasvapitoista ravintoa). 

Serolla on melkein koko laatuarvostelun kirjo plakkarissa, sillä on kaksi sertiä, varaserti ja se on ollut kaksi kertaa rotunsa paras, sekä kaksi kertaa rotunsa paras veteraani ja kerran VSP-veteraani. Sillä on lisäksi myös yksi T ja 4 x H, erikoisnäyttelyssä tyydyttävästä erinomaiseen. Kuinka moni tuomari on tiennyt rodusta yhtään mitään? Ehkä yksi arvostelu on ollut sinne päin, rodun kasvattajatuomarilta (eri linjan tosin). Siperianhuskyssa voi jonkin verran veikata tuomarin mieltymystä katsomalla, mitä aiemmin on arvosteltu. Nykyään kuitenkin samalla tuomarilla voi näyttelystä riippuen menestyä täysin erityyppiset koirat. Esim. Maailman Voittaja-14 oli hyvä esimerkki. Sama tuomari on arvostellut erikoisnäyttelyissä ja peräti yksi show linjainen sai SA:n erkkarissa 2011 (tosin eri tuomarilta sekin) ja edellisessä erkkarissa ERI-arvosanaa ei tainnut napsahtaa yhdellekään show linjaiselle (eipä siellä muita kuin kilpalinjaa juuri esitetäkään, enkä ihmettele itse siellä koiria esittäneenä). Jos nämä show linjaiset olisi esitetty erikoisnäyttelyssä, olisiko erkkarin ROP-pallilla nähty show linjainen? Rohkenen epäillä. Mutta siitä se riemu olisikin ratkennut jos WW-titteli olisi mennyt kilpalinjan koiralle, ihan kansainvälinen riemu.

Ja sitten se pukeutuminen. On ollut huvittavaa seurata kuinka samat henkilöt saattavat pukeutua KV- ja KR-näyttelyyn jakkuun/pukutakkiin ja sitten ryhmä- tai erikoisnäyttelyssä samat ihmiset ovat perinteisessä eräjorma-lookissa. Enkä tarkoita, että toisessa oltaisiin sisällä ja toisessa ulkona. Eikö rodun erikoisnäyttely olekaan tarpeeksi juhlava tilaisuus? Tuomarista riippuen on myös pukeuduttava eri tavalla. Onko tuomari viimeisen päälle näyttelyihminen, joka katsoo pahalla kun yllä ei olekaan jakkua ja hametta ja mitä sitten se käyttöpuolen metsästyskoiratuomari ajattelee kun käyttökoiran esittäjällä on sellaiset hienosteluvaatteet? Näyttelypukeutumisesta on kirjoitettu oppaitakin.

Vaatetuksella on toki käytännön merkitystä esittäjälle itselleen, mutta the Tuomaria sen ei pitäisi kiinnostaa lainkaan. Ei kai siinä ole mitään vikaa jos haluaa pukeutua teeman mukaisesti tai vaikka kennelin tunnusväreihin, mutta tuomarin katseen pitäisi pysyä vain ja ainoastaan siinä esitettävässä koirassa. Ja koirien pitäisi antaa olla koiria. Ei ole millekään koiralle hyväksi pestä sen ihoa ja turkkia viikottain, edes kuukausittain. On naurettavaa kauhistella, että voi ei kun tuomarin käsissä tuntuu inhottavalta tunnustella pesemättömän ulkokoiran turkkia. Turkin öljyisyys on normaalia varsinkin ulkona eläville roduille, suurimmalle osalle (kaikille?) käyttökoirista edes jonkinlainen säänkestävyys on jopa toivottavaa. Arktisesta koirasta puhumattakaan. Jos tuomarin mielestä on inhottavaa käsitellä luonnollisia koiria niin voi olla väärän harrastuksen parissa, tai sitten voi esim. käyttää hanskoja. Näyttelyiden ei pitäisi olla mitään juhlatilaisuuksia vaan tilaisuuksia, joissa arvioidaan koiria rotumääritelmään verraten. Kyseessä on kuitenkin koirat, ei illallinen Downton Abbeyssa. 

Ja uskaltaako edes mainita näyttelyluettelon pyhyyttä. Uskooko joku, ettei kukaan tuomari koskaan vilkaise etukäteen (tai jopa kehän aikana) ketkä kehään koirineen jonottavat? Ja jos siellä näkyy joku pahamaineinen nimi, (esim. jotkut päätään aukovat, itsestään liikoja luulevat henkilöt) saatetaan koiralle hakemalla hakea vikoja ja serti menee esim. koiralle, jonka lantio on niin luisu, että sen häntä viistää maata. Ja toisaalta jonkun gurun esittämät koirat vievät ykkössijoja huolimatta koirien laadusta. Tähän voisi sanoa, että happamia, kettu ja pihlajanmarjat. Varmaan yhtä happamia olivat marjat Leonhard Seppalankin puussa kun hän esitti koiriaan näyttelyissä 50-luvulla, eivätkä hänen koiransa pärjänneet tuomareilla, jotka eivät olleet koskaan siperianhuskya nähneetkään. 

ALKUPERÄINEN KOIRATYYPPI 

Kun rotumääritelmät ovat niin ympäripyöreitä kuten siperianhuskynkin kohdalla on, apuun on otettava vanha kuvamateriaali rodun kantakoirista, tuontialueiden aboriginaalikoirista ja ensimmäisistä rekisteröidyistä koirista. Kaikki sen jälkeen tullut edustaa jonkun henkilön tulkintaa rotumääritelmästä. Myöskään kaikki kantakoirat eivät olleet rotumääritelmän mukaisia. Määritelmä on laadittu kuvaamaan ihanteellista yksilöä ja sitä koiratyyppiä, jota nyt sen alkuperäisen elinalueen ulkopuolella jalostetaan. Se on siis kirjallinen kuvaus, joka määrittelee rodun. Alkuperäisissä koirissa oli liian lyhyttä karvaa ja oli liian pitkää, keskipitkä on ihanne. Oli liian isoja korvia ja liian tiukkaa häntää, osa koirista oli varmasti painavampia ja korkeampia kuin nykyään on tavoitteena, jokunen liian kevytkin mahtui joukkoon. Koirat muotoutuvat tyypiltään elinalueeseen ja käyttötarkoitukseen sopiviksi ja siksi rotumääritelmää on pyrittävä noudattamaan kun koiria kasvatetaan muualla – muuten koirat ovat pian aivan erityyppisiä.

Kuvassa Kuuhaukun koiria 90-luvulla. Kesäturkki paljastaa luuston vahvuuden ja kulmaukset

Ensisijaisesti on katsottava kokonaisuutta rodun alkuaikojen koirista: luuston vahvuus (harva siperianhusky on nykyään yhtä vahvaluustoinen kuin ensimmäiset tuonnit ja ensimmäiset rekisteröidyt siperianhuskyt, rotumääritelmä kuitenkin luotiin kantakoirien perusteella), koko, mittasuhteet rungossa ja päässä, raajakorkeus, kulmaukset edessä ja takana sekä turkin laatu ja pituus. Seuraavaksi tulee rodun erityispiirteet; pään yksityiskohdat (silmät, korvat), hännän asento jne. Moni katsoo ensin yksityiskohtia; ilmettä ja korvien kokoa, mutta ei huomaa, että koiran rakenne onkin täysin kestämätön rekikoiratyöhön. Ylilyönnit liikkeissä näkyvät jo näyttelykehässä: energiaa tuhlaavat show liikkeet, yliastunnat, ahtaus edessä, pihtikintut takana jne. Rodunomaisen liikkeen kuitenkin näkee vasta koiran työkäytössä, siperianhuskyn kohdalla sen ravatessa keskipitkää matkaa kohtalaisella nopeudella ja kevyttä kuormaa vetäen. 

Ennen rodun virallistamista tyyppi on aina enemmän tai vähemmän hajanainen ja vasta rotumääritelmä laittaa rajat ulkomuotojalostukselle. Siis ensimmäinen rotumääritelmä. Sen jälkeen eri tahot ovat päässeet muokkaamaan rotumääritelmiä haluamaansa suuntaan, eikä puhuta enää alkuperäisestä, vanhasta tyypistä. Siperianhuskyn kohdalla rotumääritelmä ei ole paljoa muuttunut, mutta hieman tarkentunut ja kieleltään sekä muodoltaan yhtenäistynyt muiden määritelmien kanssa. Selkeitä muutoksia on tehty alkuperäiseen tyyppiin koon ja painon suhteen. Alkuperäinen rotumääritelmä vaati koirien olevan vahva- jopa raskasluustoisia (engl. heavy). Muutoksia ei tehty siksi, että koirat olisivat muuttuneet tai olisi huomattu ensimmäisen rotumääritelmän olleen virheellinen. Juuri nämä muutokset tehtiin, jotta siperianhusky erottuisi jatkossa paremmin alaskanmalamuutista. Syy oli siis täysin keinotekoinen. Alkuperäiset siperianhusky ja malamuutti olivat huomattavasti enemmän toistensa kaltaisia kuin ne nykyään ovat, rodut sekoittuivat keskenään ja osa siperianhuskyn kantakoirista oli malamuutti-risteytyksiä (kuuluisin esimerkki on Seppalan Togo).  

Nyky-yhteiskuntaan sopeutuminen on vaatinut myös muutoksia monien rotujen luonteen suhteen. Siperianhuskynkin luonne on muuttunut siitä, millaisia kantakoirat ja ensimmäiset rekisteröidyt koirat olivat. Rotumääritelmissä mainittiin luonne tarkemmin vasta 70-luvulla, jolloin takana oli jo useampi koirasukupolvi ja jalostusta erilaisissa olosuhteissa. Rodun alkuperämaassa Siperiassa Tsukotkalla koirat elivät hyvin suljetuissa yhteisöissä. Uusia ihmisiä ja uusia koiria kohtasi harvoin, ei ollut erilaisia lattiapintoja, eikä eläinlääkärin vastaanottoja. Ei ollut moottoroitua liikennettä, eikä kovia ääniä maltillisen aseiden käytön lisäksi. Oli ensiarvoisen tärkeää, että koira pystyi elämään laumassa ilman tappeluhalua. Tähän kuuluu myös tietynlainen pidättäytyvyys ja uusien tilanteiden tarkkailu. Nykyisenkaltaiseksi siperianhuskyn luonne muuttui vasta 50-luvulla Monadnock kennelin ansiosta. Koirista tuli avoimempia ja sopeutuvampia, mikä on tärkeää, ettei koira joudu elämään stressaantuneena aina uusia tilanteita kohdatessaan (esim. koirasudet). Kuitenkin täytyy muistaa, ettei siperianhusky ole ensisijaisesti seurakoira vaan työskentelykykyinen rekikoira. Jalostuksen tavoite on työskentelykykyinen rekikoira, ei koira joka parhaiten oppii sisäsiistiksi, tekee parhaan luoksetulon tai sopeutuu kerrostaloon.  

Mitä enemmän koiria pidetään yksittäisinä lemmikkikoirina, eikä niitä testata laumatyöskentelyssä sitä kauemmas mennään siperianhuskyn käyttökoira-statuksesta. Mitä vähemmän kiinnitetään huomiota alkukantaisen koiran luonteeseen sitä seurakoiramaisempi siperianhuskysta tulee. Jos samaa sukupuolta olevia koiria ei voi pitää samassa tarhassa niin oikea luonne alkaa jo olla mennyttä. Jos siperianhusky menee häntä pystyssä vieraaseen lauman rähisemään kyseessä ei ole rotumääritelmää vastaava luonne. Siperianhuskyn kantarodut ovat Siperiassa yhä samassa käytössä kuin ne olivat 1900-luvun alussa. Tyyppivaihtelua on yhä saman verran ja koirien luonteet ovat samanlaisia kuin aina: ne ovat erittäin helposti käsiteltäviä, ystävällisiä ja lempeitä, laumassa sovussa eläviä koiria. Ne ovat myös jossain määrin pidättäytyväisiä ja omanarvontuntoisia, todella älykkäitä ja koirien kieli on todella alkukantaista. Kaikki aboriginaalikoirat eivät ole siperianhuskyn rotumääritelmän mukaisia. On kuitenkin myös paljon koiria, jotka menisivät täysin siperianhuskysta – ovat jopa parempia niin ulkomuodon, käytön, luonteen kuin terveydenkin osalta – varsinkin terveyden.   

ROTUKOIRIEN NÄYTTELYT ROSKAKORIIN, TILALLE JALOSTUSTARKASTUS   

Mielestäni näyttelyt tällaisenaan joutaisi heittää romukoppaan ja ottaa tilalle kilpailuton jalostustarkastus. Jalostustarkastuksessa koirat eivät kilpailisi toisiaan vastaan, eivätkä varsinkaan muiden rotujen edustajia vastaan kuten näyttelyiden ryhmä- ja BIS-kilpailuissa. Siellä koiran rakennetta, rotutyyppiä ja alkuperäistä käyttöä tuntevat henkilöt kirjaisivat koirayksilöstä kirjallisen kuvauksen, jota sitten voisi pisteyttää sen mukaan miten hyvin se vastaa rotumääritelmää. Sieltä siis haettaisiin asiantuntijan lausuntoa koirayksilöstä, ei ruusukkeita, pokaaleita, tai titteleitä. Ja arvostelijoita tai ennemminkin arvioijia saisi olla enemmän kuin yksi henkilö.

Tähän ei tietenkään tarvittaisi edes nykyisenkaltaisia tiukkoja roturajoja ja vuosikymmenten ajan suljetun kannan sisällä jalostettuja koiria. Itse kannatan tyyppijalostusta, joka avaisi paljon suuremman geneettisen pohjan kasvattajien käyttöön. Esimerkiksi rekikoirissa voisi aivan hyvin olla ei-arktinen ja arktinen tyyppi, sekä kilpakoiratyyppi ja työkoiratyyppi, sprinttikoirat ja pitkän matkan koirat – kasvattajan mielenkiinnosta ja tavoitteista riippuen. Käytännössähän näin jo on. Alaskanhusky, jonka geenipooli on täysin avoin on geneettisesti erillinen ”rotu”, jossa on vieläpä erikseen ne pitkän matkan ja sprinttimatkan koirat. Ja vaikka geenipooli on avoin kyllä alaskanhuskyn tunnistaa alaskanhuskyksi ulkomuodonkin perusteella: ”If it looks like a duck, swims like a duck, and quacks like a duck, then it probably is a duck.” Safarikoirissa haetaan eri asioita kuin kilpakoirissa, lisäksi jotkut haluavat säilyttää ulkomuodoltaan arktiset koirat. Monissa roduissa on jo sekoitettu eri rotuja keskenään, siis ihan ilman FCI:n hyväksyntää ja ne koirat taitavat keikkua kilpailuiden kärkisijoilla rodusta riippumatta. 

MIKSI SÄILYTTÄÄ NYKYISET RODUT? 

En keksi tähän muuta selitystä kuin historiallisen näkökulman ja kulttuurihistorian säilyttämisen. Missä lajissa ”rotukoirat” pärjäävät nykyään parhaiten? Ei ainakaan rekikoirissa. Arktinen siperianhusky on paras vain kylmässä ilmastossa, missä tarvitaan kestävää, kuormaa vetävää koiraa, joka tulee vähällä toimeen ja pystyy huoletta yöpymään ulkona, vaikka pakkasta olisi -40 astetta. Moni seurakoirarotu omaa sairaalloisia piirteitä tai on muuten monen perinnöllisen vian ja sairauden piinaama. Roturisteytykset voisivat tuoda helpotusta moneen rotuun, eikä edes siitä halutusta ulkomuodosta tarvitse luopua, koska parissa sukupolvessa takaisinristeytyksiä koira näyttää fenotyypiltään aivan samalta kuin ns. puhdasrotuiset kumppaninsa (esim. dalmatialaisristeytykset). Oletuksena tietysti olisi, että roturisteytykset ja rotuunotot tehdään kantoihin, joissa ei ole jo olemassa olevia ongelmia tai lisää ongelmia entisten lisäksi. Entäpä rodut, joissa yhä on olemassa alkuperäistä rekisteröimätöntä kantaa kuten monissa vinttikoirissa. Nämä geenivarat tulisi ehdottomasti ottaa käyttöön (ja joissakin roduissa niin on jo tehty). Kasvatus painottuisi siis koiran tyyppiin ja käyttötarkoitukseen, myös seurakoiraroduissa, joissa luonne on iso osa käyttötarkoitusta. Roturisteytysten suosio on kasvanut koko ajan, tehdään harkittuja risteytyksiä saman tyyppisten koirien välillä, jotta saadaan rotuun jotain hyvää; laajempaa geenipoolia, terveyttä ja luonnetta. Samaan aikaan tehdään roturisteytyksiä erityyppisten koirien välillä tarkoituksena saada harvinaisia ja uniikin näköisiä design-koiria (esim. husky-aussie), mikä on yhtälailla käyttötarkoituksesta ja terveydestä piittaamatonta ulkomuotojalostusta.

Monissa roduissa on hyvin pitkät sukutaulut ja ne sisältävät kuuluisia koiria kuuluisine omistajineen ja paljon historiaa, johon koiran omistajat saavat olla osallisina. Rotuunotetun koiran takana ei ole tittelirivejä, ei pitkää sukutaulua, eikä välttämättä edes kennelnimeä. Jokainen rotu tarvitsee rotuunottoja, useammin kuin vuosikymmenten välein. Siperianhuskyyn on viimeksi (luvallisesti) tuotu uutta verta 30-luvulla, siitä on jo vierähtänyt monta koirasukupolvea. Vaikka siperianhusky ei olekaan niitä rotuja, jotka jo ovat toinen jalka haudassa, pitäisi korjausliikkeet tehdä hyvissä ajoin.

Siperianhuskyissa sairaiden koirien määrä ei ole huima, mutta erilaisia vakavia sairauksia on todella paljon ja ellei asiaan puututa, ne tulevat nopeasti yleistymään. Ei auta vaikka sukusiitosprosentti näyttäisi nollaa, sairauksia tulee silti. Ja vaikka käyttäisi vain tuttuja ja terveeksi tunnettuja linjoja, ulkosiitoksia on joskus tehtävä. Joitakin siperianhuskylla esiintyviä vakavia perinnöllisiä vikoja ja sairauksia (jotka voivat johtaa eutanasiaan): glaukooma, spondyloosi, välimuotoinen lanne – ristinikama, lonkkavika, patellaluksaatio, ristisidevauriot, kyynärvika, sydänviat, ektooppinen ureetteri, epilepsia ja syövät. Eikö tämä lista ole jo tarpeeksi pitkä? Osa näistä sairauksista on vahvasti perinnöllisiä, osa on yhä täysin mysteerejä. Esimerkiksi ektooppisen ureetterin takia on Suomessa leikattu siperianhuskyja, rodun JTO ei edes mainitse sitä Suomessa esiintyvänä. Leikkaus on todella kallis ja onnistumisprosentti huono ja siksi suurin osa sairaista lopetetaan jo nuorena. Kuinka monta sairasta koiraa on yhtä leikattua kohti? Kuinka moni edes tunnistaa ongelman suuressa tarhakoirien laumassa? Rodun kirjallisuus kyllä puhuu sairaudesta, mutta selvästi ihmiset ovat salanneet sairaat koiransa. Samoin patellaluksaation kohdalla; JTO ei mainitse sitä Suomessa esiintyvänä perinnöllisenä vikana, vaikka sen takia on tehty eutanasia useammalle koiralle (vika johtaa pahimmillaan eutanasiaan, lisäksi on leikkauksella tervehtyneitä koiria ja koiria, jotka eivät vikaa edes oireile). Mitä muuta salataan? Kuinka moni kasvattaja on edes tietoinen kasvattiensa vioista ja sairauksista? Siperianhusky kuuluu koiriin, joilla on todella korkea kipukynnys ja ne usein näkyvästi oireilevat vasta vakavan vian tai sairauden kohdalla. Moni tällainen koira on saanut kuolemantuomion ”huonon vetopään” takia tai laitettu eteenpäin kotikoiraksi ilman diagnoosia. Mitä enemmän koiria tutkitaan sitä enemmän vikoja on alkanut löytyä.  

70-luvulla syntyneitä Kuuhaukun kantakoiria, molemmat valioita.

Tietenkin kun geenitestejä ei ole ja rotuunottoja/roturisteytyksiä ei tehdä sairaudet tulevat vain yleistymään. Kun sairaiden koirien terveitä sisaruksia jätetään pois jalostuksesta ”varmuuden vuoksi” geenipooli kapenee. Kun taas sairaita koiria tai sairaiden koirien terveitä sisaruksia käytetään riskeistä huolimatta sairaudet voivat suuremmalla todennäköisyydellä rikastua kantaan. Jalostuksesta pois jättäminen ei ole auttanut esim. kivesvian kohdalla. Vuosikymmenten ajan on jätetty lisääntymiskykyisiä kivesvikaisia koiria pois jalostuksesta ja kivesvikaisia koiria syntyy yhä. Jos kaikki kivesvikaisten koirien sukulaiset olisi jätetty pois, käytössä olisi huomattavasti pienempi kanta koiria. Teetpä niin tai näin, aina teet jonkun mielestä väärinpäin. Viimeistään raja on vedettävä siihen, että kliinisesti sairaita koiria ei käytetä jalostukseen – jo eläinsuojelullisista syistä. Tätä tukee onneksi myös SKL:n yleinen jalostusstrategia (tosin sanktioita ei seuraa vaikka käytetään patellaluksaation tai ristisidevaurion takia leikattuja koiria, sama kuin astutettaisiin glaukoomaa sairastava koira, jonka silmä roikkuu poskella – täysin rekisteröintikelpoinen pentue tulossa) toivottavasti uusi eläinsuojelulaki seuraa mukana nykyaikaan. Samalla kun pelisääntöjä laaditaan on kasvattajille annettava myös vapautta ja näistä asioista päättämässä pitäisi korkeakoulutettujen asiantuntijoiden lisäksi olla kokeneita kasvattajia. Sääntöjä ja määräyksiä on helppo ladella jos ei joudu itse niiden kanssa pelaamaan. 

KAUNIS KOIRA! 

Ikävä kyllä koiran ulkonäöllä on yhä liian suuri vaikutus myös pennunostajien keskuudessa. Kaunis ja näyttävä koira saa huomiota sosiaalisessa mediassa, sen mahdolliset allergiat, luonneongelmat ja luustoviat eivät näy Facebookin ja Instagramin kuvapäivityksissä. Sama näkyy monirotuisten koirien (vahinkopentujen) kohdalla. Vaatimattoman näköiset ja meille tutut ”perusharmaat” risteytyskoirat, joissa on ehkä suomenpystykorvaa tai saksanpaimenkoiraa jäävät ilman kotia, mutta ulkomailta rahdataan tautiriskeistä huolimatta jatkuvasti eksoottisen näköisiä monirotuisia. Myös design-risteytykset menevät kaupaksi lähinnä erikoisella ulkonäöllään. Roturisteytyksen tuomista perinnöllisistä ongelmista niin terveydessä kuin luonteessa ei tarvitse huolehtia kunhan koira näyttää hyvältä ja kauppa käy. Harvassa pentukyselyssä kysytään koiran suvun terveyttä ja luonnetta, kyllä ensin halutaan vanhempien ja pennun kuvat nähtäväksi. Samasta syystä emme koskaan myy pentuja kuvallisella ilmoituksella. Kukapa ei ottaisi näin kauniita old line pentuja!

Uusien rotujenkin kohdalla näyttelyillä on aivan liian suuri merkitys. Näyttävä ulkomuoto kiinnittää myös näyttelyharrastajien kiinnostuksen ja kun kyseessä on pienilukuinen rotu pääsee helposti keräämään sertejä ja kiertämään kehää RYP-kilpailussa. Hyvän näköiset pennut myy helposti ja näyttävät rodut tulevat todennäköisesti yleistymään nopeasti. FCI-luokitusta havitellessa rodun ulkomuodon tulee olla yhtenäinen, mikä tarkoittaa sisäsiitosta jo mahdollisesti valmiiksi pienessä kannassa. Silloin parasta asiaa eli alkuperämaan tuontikoiria ja avointa geenipoolia ei katsotakaan enää hyvällä, koska se tuo rotuun ei-toivottua monimuotoisuutta (ulkonäöltään eriäviä koiria). Tietenkin jokaisella on oma ihanteensa kauniista koirasta, mutta luonteen, terveyden ja käyttöominaisuuksien on mentävä ulkonäön edelle. Kun nämä asiat ovat kunnossa voi keskittyä ulkomuodon yksityiskohtiin. Jos kasvattaja jättää muuten hyvän koiran jalostuksesta sen takia, että sillä on ”vähän hassu ilme” tms. on prioriteetit täysin pielessä, eikä kasvattaja ajattele kuin omaa etuaan (ei rodun tai linjan monimuotoisuuden säilyttämistä). Ja sen on tässä saanut huomata, moni jättää pikkuvikaiset, täysin jalostuskelpoiset koirat käyttämättä, ettei vaan itselle tule vähän isokorvaista kasvattia – muut huolehtikoot rodun monimuotoisuudesta, minä käytän vain parasta parhaalle! 

Siperianhusky on aina ensisijaisesti käyttökoira, rekikoira. Jos kasvattaja ei aja koirillaan hänen ei pitäisi edes kasvattaa siperianhuskyja. Käyttöominaisuudet eivät häviä parissa sukupolvessa, mutta en näe syytä miksi henkilö joka ei itse aja (tai ei koskaan ajanut) valjakolla kasvattaisi rekikoiria tai henkilö, joka ei metsästä kasvattaisi metsästyskoiria? Jokaista rotua pitäisi jalostaa käyttötarkoitustaan varten. Siperianhuskyn käytöllä en tarkoita sitä, että koirilla ajetaan pari kertaa talvessa alle 10 km lenkki vaan säännöllistä treenaamista ja koirien testaamista pidemmällä matkalla ja vaativammissa olosuhteissa. Kun katsoo vanhoja 70- ja 80-luvun kenneleitä niin kyllä suurin osa kasvattajista linjasta riippumatta ajoi koirillaan säännöllisesti ja tavoitteellisesti. Nykyään voi olla, ettei siperianhuskykasvattaja ole koskaan edes omistanut rekeä! Kyllä ennen oli kunnollista.

Vielä loppuun veteraanihöpinät; Viimeisten 10 vuoden aikana Voittaja-näyttelyssä on esitetty keskimäärin 1 siperianhusky veteraaniluokassa. Vuosina 2003-2013 oli neljä Voittaja-näyttelyä, joissa ei esitetty yhtään siperialaisveteraania. Eniten veteraaneja oli vuonna 2004, jolloin esitettiin 4 veteraania. Näiden vuosien aikana Kuuhaukun kasvatteja on ollut ROP-veteraanina 3 kertaa (Tuisku, Lumi ja Rascal). En tiedä miksi veteraaneja ei viedä kehään? Tietysti omassa rodussamme ei voida kutsua ”veteraaneiksi” alle 10-vuotiaita koiria. Tai ainakaan minun maailmassani alle 10-vuotias siperiahusky ei ole vanha. Ei se ole mikään mummo tai pappa vaan täysin käyttöikäinen koira. Viime vuonna Seron kanssa kilpaili vain 1 veteraani, kuinkahan monta on tänä vuonna ;).