Osallistuimme
toissa lauantaina eläinfysioterapeutti ja eläinfysioterapian
tohtori Heli Hyytiäisen luennolle aiheena koiran lihashuolto, teoria
ja käytäntö. Asiaa tuli todella paljon ja tuli selväksi, miksi
Heli on niin suosittu luennoitsija. Sain paljon vastauksia
kysymyksiin ja tietoa aiheesta, joka on itselleni hyvin
ajankohtainen, sillä olen pohtinut paljon rekikoirien treenaamista.
En kuitenkaan ala nyt selittämään siitä sen tarkemmin ja
suosittelen osallistumaan Helin luennolle.
Yhden
suuren kokonaisuuden haluan kuitenkin blogissa tuoda esille. Olen
koettanut tuoda aihetta aiemminkin esiin esim. SPY:n lehdessä
kirjoittaessani treenaamisesta ja kilpailuiden etiikasta. Ja vaikka
kesäpäivillä nostettiin ihan fyysisesti Jade-koira pöydälle
hieronta- ja venyttelyoppia varten, pohdittiin myös sitä miksi
meillä on koiria, mitä ja miksi niiden kanssa tehdään
valitsemiamme asioita.
Huom! Kaikki nämä asiat eivät siis ole suoraan
luennolta, vaan omaa pohdintaani asiaan liittyen (koko eutanasia-osuus on luennosta täysin erillinen).
Koiramme
ovat aina hyötyeläimiä, otamme koiria jotakin tarkoitusta varten
ja hyödymme niistä jollakin tapaa. Seurakoira, kotikoira,
vahtikoira, harrastuskoira, mitä tahansa nimeä käytämme, koiramme
toteuttavat jotakin ihmisten keksimää tarkoitusta. Ihan ensin on
siis tunnustettava, että koiramme ovat hyötyeläimiä jokainen. Omassa
päässäni liikkuu sellainen perusajatus, että otamme
hyötyeläimiltämme pois jotain suurta, kenties suurinta mitä
niillä on: niiden vapauden. Korvaukseksi tästä hirvittävästä
vapaudenriistosta koen eettiseksi tarjota koiralle jotain, mitä se
ei vapaudessa saa: jatkuvaa huolenpitoa. Siis turvallisen, koiralle
lajityypillisen ympäristön, jokapäiväisen ravinnonsaannin ja
tietenkin terveydenhuollon.
Se,
että koirani ovat rekikoiria johtuu ainoastaan minusta ja siitä,
että olen päättänyt niiden olevan rekikoiria ja harrastavan
vetämistä valjakossa. Ihminen on jalostuksella muovannut monia
rotuja eri käyttötarkoituksiin, usein liioitellusti, jolloin
vaikkakin koira toimii halutulla tavalla se samalla kärsii siitä
toiminnasta. Esimerkkejä on lukuisia, useimmiten esiin nostetaan
seura- ja näyttelykoirat ja niistä erityisesti lyhytkuonoiset,
BOAS-rodut (brachycephalic obstructive airway syndrome).
Rekikoirapuolella äärimmäisyyksiin on menty pitkän matkan
kilpailuissa, matkat ovat yli 1000 km ja koirat juoksevat
ääriolosuhteissa äärimmäisen stressaavassa ympäristössä.
Koiria kuolee vuosittain näissä kilpailuissa ja treenin aikana.
Kukaan koira ei ole itse valinnut lähteä kilpailemaan. Aivan sama
on kaikissa lajeissa, oli sitten kyse agilitysta tai ratajuoksusta,
koiran fysiikka ei yksinkertaisesti kestä monenkaan lajin
vaatimuksia ja koirat suoraan sanottuna hajoaa käsiin. Tällä
hetkellä koirat on jo viety äärirajoille, eikä suurta kehitystä
tule enää tapahtumaan.
Kun
koiran kanssa vähän vedätetään potkukelkkaa kyseessä on
harrastuskoira. Kun se kilpailee tokossa, se on harrastuskoira. Olen
itsekin useamman kerran ällistynyt kun pamautetaan vastaus: ”mutku
ei tää oo harrastuskoira”, koirasta joka harrastaa ties mitä
ihmisen keksimiä lajeja. Ei myöskään ole olemassa määritelmää
sille mikä on urheilukoira, vaan jokainen määrittelee sen itse.
Jokainen koira, jonka kanssa harrastetaan yhtään mitään, oli se
sitten kilpailuiden huipulla oleva kisatykki tai kotikoira, joka
hyppää sohvalle ja sieltä ala, sekä köpöttelee päivittäin
vähän pihalla, tarvitsee samalla lailla asiaankuuluvaa hoitoa. Sen
ruokinnasta on huolehdittava, se ei saa olla yli- eikä alipainoinen
ja sen terveydestä ja hyvinvoinnista huolehditaan
kokonaisvaltaisesti.
Lihashuolto
kuuluu tähän terveyteen ja hyvinvointiin. Kuten ehkä itsellenikin
aluksi tuli, tulee siitä tosiaan ensin mieleen hieronta ja
venyttely, asiat jotka kuitenkin ovat viimeisiä, joita
lihashuollossa ajatellaan. Ensin tulee ennaltaehkäisy, tavoitteiden
asettaminen, treenin suunnittelu, lämmittely, palautuminen jne.
Tärkeää: jokaisesta koirasta ei ole joka lajiin. Hupsista, tuliko
otettua vääränlainen koira? Silloin koira joko a) väkisin
väännetään omistajan haluamaan muottiin, b) sen rajoitukset
hyväksytään ja sen kanssa tehdään jotain muuta tai c) koirasta
hankkiudutaan eroon, tavalla tai toisella. Olkaapa rehellisiä tämän
suhteen. Älkää keksikö tekosyitä vaan olkaa rehellisiä
itsellenne ja oikeudenmukaisia koirillenne. Suurten sanojen
saattelemana hankkiudutaan koirasta eroon ja sitten onkin jo uusi
pentu jonossa ja kappas vain kun se aivan sattumalta sattuu olemaan
juuri sellainen, mitä siihen haluttuun lajiin olisi alunperinkin
pitänyt ottaa. Koirat ovat eläimiä ja niille saa lyödä kuulan
kalloon ihan mistä syystä sattuu haluamaan. Se on ihmisen
omaisuutta ja jokainen päättää itse mitä omaisuudellaan tekee,
valitettavasti. Se onko se eettistä eläimen pitoa onkin sitten
aivan eri kysymys.
Entäs
sitten kun koira sairastuu. Sitä ei kuskata ensimmäisenä
hierontaan, eikä millekään henkiparantajalle vaan eläinlääkärille!
Koiran pitäminen ei ole halpaa ja kulut tuntuvat koko ajan vain
nousevan. Eläinlääkäriasemat ketjuuntuvat ja hallitus kaavailee
kuntien pieneläinpäivystysten yksityistämistä. Pienestäkin
onnettomuudesta seuraa nopeasti iso lasku. Koiran hoitoon kuuluu,
että eläinlääkäri tekee diagnoosin käyttäen tarvittavia
menetelmiä. Vasta sitten mietitään koiran hoitoa. Tässä on
jälleen peiliin katsomisen paikka. Olkaa rehellisiä itsellenne. Jos
asia on niin, että ei ole varaa tai halua maksaa suuria summia
koiran hoidosta se on tiedostettava ja oltava rehellisiä asian
suhteen. Mitä se koira siinä vaiheessa kenellekin merkitsee. On
turha alkaa keksimään kaunopuheisia syitä sille, että ei haluta
maksaa tutkimuksia, lääkkeitä tai jatkohoitoja. Tai ei jaksa tai
halua nähdä enemmän vaivaa eläinten eteen. Tästä maasta kyllä
löytyy osaavia eläinlääkäreitä ja muita alan asiantuntijoita
mutta siitä joutuu maksamaan.”Ei koira lopetuksesta kärsi”,
”Tein kaikkeni ja nyt on aika luopua” ja muuta soopaa
sanotaan silloin kun läheskään kaikkea ei ole tehty. Eivät ne
koirat missään sateenkaarisillalla laukkaa, ne tapetaan yleensä
eläinlääkärin toimesta tappavan myrkyllisellä injektiolla ja
siihen päättyy eläimen elämä, se ainoa joka niillä on.
Aluksi
minusta tuntui hassulta kun eläinlääkäri kirjoitti epikriisiin
sanan eutanasia, olihan kyse vain eläimestä. Mutta jo
vuosien ajan olen ollut ehdottomasti sitä mieltä, että se on
maallikollekin oikea termi. Miksi me puhumme eläimen kohdalla
lopetuksesta? Oikeat termit ovat tappaminen ja eutanasia eli
armokuolema. On totta, että koira ei lopetuksesta kärsi – muuta
kuin menettää kaiken, koko elämänsä. Eihän kukaan meistä
varsinaisesti kärsi kuolemasta, joten argumentti ei ole validi
eettisessä pohdinnassa. Eutanasia tarkoittaa sietämättömän
kärsimyksen lopettamista silloin kun hoitokeinoa ei ole olemassa,
eikä kärsimystä voida lievittää. Ei siis voida puhua
eutanasiasta pelkän vanhuuden kohdalla, emme siis tee 10-vuotiaalle
koiralle eutanasiaa vain siksi, että se on 10-vuotias vanhus. Ei
myöskään puhuta eutanasiasta kun koira on kipeä, eikä sitä
tutkita. Luonnosta erkaantumista on se, että ei ymmärretä myös
kivun, sairauden, vanhuuden ja luonnollisen kuoleman kuuluvan
elämään.
Meillä
on ihania kasvatinomistajia, joille koirat ovat oikeasti
perheenjäseniä ja ne saavat kaiken sen hoidon mitä ne
ansaitsevatkin. Pieniä pentujakin on hoidettu tuhansien eurojen
arvosta ja joskus kaikki se työ ja raha menee hukkaan ja koira
menehtyy silti (onnettomuudet, tarttuvat sairaudet). Silloin kun ei
ole varaa, ei oteta koiraa ollenkaan tai lisätä jo olemassa olevaa
koiramäärää. Tietenkin on tapauksia, joissa eutanasia tulee
kyseeseen. Kun koira kärsii kroonisesta sairaudesta, eikä
sen tilaa voida parantaa on eutanasian aika. Suomessa on voimassa
eläinsuojelulaki, joka kieltää tarpeettoman kärsimyksen
aiheuttamisen eläimelle. Niissä tapauksissa kun koira on sairas,
mutta sitä ei haluta tutkia, hoitaa tai lääkitä (voi, näitäkin
ikävä kyllä riittää ihan tarpeeksi) koska se on kallista
koirasta on luovuttava. Harva on valmis ottamaan tällaisen koiran,
mutta kyllä niitäkin on, jotka isolla rahalla hoitavat eläimen
kuntoon ja koira saa pitkän, onnellisen elämän. Koska kyse on
eläimestä voimme myös yksinkertaisesti päättää sen elämän.
Se on täysin laillista ja monen mielestä aivan normaalia ja
hyväksyttävää.
Miksi
tehdään ero ihmisen ja eläimen välille eutanasian ollessa
kyseessä? Ihmiselle eutanasia on Suomessa laitonta, vaikka kipu ja
jatkuva kärsimys on jokapäiväistä elämää monille ihmisillekin.
Mitä me edes tiedämme eläimen kivusta. On ollut aika,
jolloin tehtiin vivisektioita ilman minkäänlaista kivunlievitystä
ja vaikka eläin huusi kivusta ja tuskasta todettiin vain, että ei
hätää kyseessä on vain refleksi. Onneksi tiedämme jo vähän
paremmin. Koira kokee kivun aivan samalla tavalla kuin ihminenkin,
täysin subjektiivisesti. Me jokainen koemme kivun eri tavalla,
herkkyys ja reaktiot vaihtelevat suuresti. Rekikoirat kuuluvat
niihin, joilla on yleensä ns. ”korkea kipukynnys” eli ne eivät
kovinkaan herkästi näytä kipua, varsinkaan omille ihmisilleen.
Kuinka usein sinun koirallasi on mustelmia? Niin, niitä on todella
vaikeaa huomata, mutta siellä niitä on aivan kuten meillä
ihmisilläkin ja kipu on yhtä todellinen kuin meilläkin. Ja mitä
me teemme kun koira on kipeä? Hoidamme sitä aivan kuten
itseämmekin, siihen kuuluu myös lääkehoito. Olen ollut täysin
ällistynyt varsinkin nuorten naisten keskuudessa kulkevasta
villityksestä, jonka mukaan koiria ei kuulu lääkitä ollenkaan.
Tietenkin loishäädöt ja rokotukset annetaan, jotta päästään
sinne kisakentille, mutta siihen se jää. Koiralle ei voida antaa
esim. kipulääkkeitä, koska ei voida tietää tunteeko koira kipua
siitä huolimatta. Emmehän me koskaan voida tietää miten kukaan
muu tuntee kipua. Olisiko tässä kohtaa se kuuluisa maalaisjärki
sallittua. Se järki kuitenkin tuntuu jättävän nämä ihmiset kun
joku keksii jotain trendikästä. Oli se sitten uutuusharja, jolla
vedetään karvat katki ja iho naarmuille tai kun aletaan juottamaan
koirille litroittain elektrolyyttijuomaa kun kyseessä on kuitenkin
silloin tällöin harrastava urheilukoira.
Tieto
lisää tuskaa. Me harrastajat olemme maallikoita, me emme voi
tehdä diagnooseja mutu-tuntumalla ja vain päättämällä, että
tällä koiralla nyt on sitä, tätä ja tuota, tai että se on
täysin terve. Mielestäni jokainen rekikoira olisi hyvä
röntgenkuvata ja tehdä polvitutkimus ennen raskaan liikunnan
aloittamista. En ole sitä aina itsekään tehnyt, mutta se ei muuta
mielipidettäni asiasta. On olemassa niitäkin, jotka käyttävät
valjakon koirat verikokeessa joka kerta kauden alussa. Tiedän monia
rekikoiria, joilla on ollut vakavia, pitkälle edenneitä
luustovikoja, joita ei ole huomattu ennen kuvausta. Kipua on varmasti
ollut. Tiedän myös koiria, jotka liikkuvat todella epäpuhtaasti ja
omistaja on 100% varma, että koiralla on lonkkavika pitkälle
edenneellä nivelrikolla höystettynä, mutta koira onkin täysin
terve. Luennolla Heli kysyi kuinka seuraamme treenin etenemistä?
Kuinka moni teistä lukijoista tietää jokaisen koiransa normaalin
ruumiinlämmön, hengitystiheyden ja sykkeen ja seuraa niitä myös
treenissä, lämmittelyssä ja palautumisessa? Minä en ainakaan
tiennyt ja treenin seuraaminen on perustunut ainoastaan
subjektiiviseen arviooni. Tähän tulen kiinnittämään enemmän
huomiota tällä kaudella.
Koiran
omat ihmiset tuntevat koiransa parhaiten. He huomaavat usein
parhaiten muutokset koirassa. Vein kerran ell.asemalle koiran
virtsanäytteen, koska virtsassa oli verta. Hoitaja pyöritteli
lasipurkkia valoa vasten naurahtaen, että eihän tässä mitään
verta ole. No kylläpäs olikin, minun eläimille diagnooseja en tee
minä, eikä hoitaja. Koiralla oli virtsatietulehdus ja
virtsakiteitä, jotka hoidettiin lääkkeillä ja
sulatusruokavaliolla. Koira parantui, tehtiin monet kontrollit ja se
siitä. Se vei jonkin verran aikaa, vaivaa ja rahaa, mutta koira elää
normaalia koiranelämää. Mutta sitten on ne pelot. Koira on
selvästi kipeä, mutta ei tehdä mitään koska pelätään, että
kyseessä on jotain vakavaa. Ei haluta tietää, kitkutellaan
eteenpäin, koira kärsii, mutta kun meitä pelottaa. Ja onhan se
kallistakin. Pidän itse todella tarkasti kirjaa koirieni terveydestä
ja kaikki muutokset huomioidaan. Olen joskus huomannut, että omat
huomioni ja pelkoni vaikuttavat jo diagnoosin tekemiseen. Asia, johon
eläinlääkäri ei olisi normaalisti kiinnittänyt huomiota saakin
suuremmat mittasuhteet, koska olen itse aivan varma, että siellä on
nyt jotain aivan kamalaa meneillään. Tietäähän omistaja
parhaiten. Mutta eipä aina tiedäkään. Parasta on etsiä se paras
eläinlääkäri, joka kuuntelee, mutta tekee diagnoosin aina vain
tieteellisin perustein.
Varsinkin
kasvattajana täytyy olla valmiina siihen, että ongelmia tulee. Mitä
tehdään kun pienelle, suloiselle pennulle diagnosoidaan ektooppinen
ureetteri? Pentu vuotaa virtsaa, sen iho menee rikki ja se kärsii
todennäköisesti kivuliaista tulehduksista. Se voidaan leikata, se
maksaa todella paljon, eikä voida olla mitenkään varmoja
leikkauksen onnistumisesta. Taustalla on ajatus, että kuitenkin on
mahdollisuus onnistuneeseen leikkaukseen, 1/3 leikkauksista onnistuu.
Pientä pentua ei kuitenkaan voida vielä leikata, pentua
jouduttaisiin hoitamaan leikkaukseen asti, leikkaus on aina pienelle
pennulle iso juttu, samoin siitä toipuminen. Rahaa palaa ja leikkaus
epäonnistuu, päädytään eutanasiaan. Mitä tekisin itse? En osaa
sanoa ennen kuin joudun sen päätöksen tekemään. Entä sitten kun
minä luulen, että pennulla
on ektooppinen ureetteri. Onhan se aivan selvää, juuri nämä
oireet olen kuullut, ei voi olla kyse mistään muusta. Ei pitkitetä
kärsimystä, ei kokeilla antibiootteja virtsatietulehdukseen,
lopetetaan pentu. Nämä
asiat pyörivät päässä ja sitten joku peräkylän eläinlääkäri
sanoo seis, tietenkään ei tehdä mitään ennen kuin on tutkittu.
Moni muu asia voi aiheuttaa samoja ”oireita”. Ja koira on terve
ja elää koko ikänsä terveenä. Kuinka moni kotidiagnoosin saanut
pieni pentu on tapettu turhan takia. Aika moni niin kauan kun
uskotaan mutu-juttuja.
Vanhuus
on yksi elämän vaiheista, vanhuus ei ole sairaus. Jotkut vievät
perusterveitä koiria lopetettavaksi,
koska ne eivät enää pysty johonkin tiettyyn lajiin tai
harrastukseen. Perustellaan sillä, että kun se Musti niin rakasti
sitä, eikä voi elää ilman sitä harrastusta. Ihanko totta?
Tarkastellaanpa uudestaan, kuka
se sitä lajia rakasti? Aika harvassa on ne lajit, joita koira
fysiikan ja psyyken takia luonnollisesti harrastaisi. Kuinkahan moni
vetokoira pinkoisi mieluummin vapaana pitkin tunturia kuin raahaisi
meitä reessä. Kuinka moni valitsisi agilitytreenin metsälenkin
sijaan. Ja vaikka koira itse valitsisi lajin, voiko se hyvin sitä
tehdessään. Silloin on yleensä kyse pitkän jalostustyön
tuloksesta, joka johtaa joskus ongelmakäyttäytymiseen esim. paimen-
ja metsästyskoirat jotka pakonomaisesti jäävät tuijottamaan
elottomia esineitä. Näitä asioita pitää jokaisen koiraihmisen
pohtia ja tiedostaa omassa tekemisessään. Ja olla rehellinen.