19.1.21

Metsästäjät sudenhäntä kainalossa

Seurasin susikeskustelua melko tiiviisti vuoden 2020 ajan ja törmäsin jatkuvasti toistuviin väitteisiin susiin ja itse susikeskusteluun liittyen. Olen ollut suden puolustaja koko ikäni ja olen syntynyt ja kasvanut Pohjois-Karjalassa susireviirillä. Perheeseeni ja lähipiiriini on aina kuulunut metsästäjiä ja olen itse ammatiltani erä- ja luonto-opas. Susiin liittyvä konflikti kärsii populismista, jolloin tilaa totuudelle jää hyvin vähän. Suden vastustajat ovat ketun- tai siis sudenhäntä kainalossa piilotellen todellista tarkoitusperäänsä. He levittävät disinformaatiota susista, tutkijoista ja luonnonsuojelutahoista tarkoituksenaan levittää pelkoa ja vihaa luontoa kohtaan.

Suden kanta-arvio on Luonnonvarakeskuksen tuottama arvio susien määrästä. Se julkaistaan vuosittain ja se perustuu tieteellisiin menetelmiin, kuten DNA-analyysiin ja jälkihavaintoihin. Luke on maa- ja metsätalousministeriön alainen tutkimuslaitos, eikä sillä ole minkäänlaista agendaa susikannan suhteen. Susien vastustajat eivät usko tieteelliseen näyttöön, vaan luottavat mieluummin mitä erikoisempiin salaliittoteorioihin susien moninkertaisesta määrästä siirtoistutuksiin. 


Uhanalaisen lajin status aiheuttaa joissakin metsästäjissä hämmennystä. Lajina susi ei olekaan kansainvälisesti uhanalainen, mutta emme voi jättää luonnon ja lajien suojelua muiden vastuulle. Siksi uhanalaisuutta tarkastellaan myös valtiokohtaisesti ja valtioilla on vastuu oman alueensa luonnosta. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys. Yksi esimerkki on metsäpeura, jonka suomalaiset metsästäjät tuhosivat maasta kokonaan. Jos Venäjällä olisi tehty samoin, koko laji olisi jo kuollut sukupuuttoon. Sama voi käydä mille tahansa lajille ja siksi uhanalaisuutta tarkastellaan myös valtioittain. Metsästäjät eivät voi valita mitä lajeja Suomessa suojellaan.

Suotuisan suojelun tasolla tarkoitetaan sitä tasoa, jolla laji säilyy elinkelpoisena osana elinympäristöään. Suden kohdalla tästä on määritelty EU:n luontodirektiivissä ja alaraja tuolle tasolle on määritelty maa- ja metsätalousministeriön johdolla laaditussa Suomen susikannan hoitosuunnitelmassa ja se on 25 lisääntyvää paria. Tämä perustuu jälleen tieteelliseen tutkimukseen ja mm. geneettisen monimuotoisuuden säilyttämiseen, jolloin kanta pysyy elinvoimaisena. Esimerkkejä monimuotoisuuden häviämisen tuottamista ongelmista on mm. Norjasta ja Isle Royalelta USA:sta. 

25 lisääntyvää paria perustuu koirien kasvattajillekin tuttuun teholliseen populaatiokokoon, mutta toinen perusta on myös laumapohjainen demografinen elinkykyanalyysi. Se, että pienin elinvoimainen kanta saavutetaan, ei tarkoita suotuisan suojelun tasoa ja metsästyksen aloittamista. Suotuisan suojelun taso saavutetaan vasta pitkällä aikavälillä, eikä tällä hetkellä metsästäjien tarvitse edes haaveilla metsästyksen aloittamisesta. 

Kannanhoidollisella metsästyksellä ei ole mitään tieteellistä perustaa. Kyseessä on metsästäjien tarve pitää kilpaileva laji pienilukuisena ja turvata metsästyskoirien nykymuotoinen, epäeettinen käyttö. Luontoa ei ole mitään tarvetta “hoitaa”. Kun kannat kasvavat liian suuriksi, ne myös pienenevät luonnollisen poistuman kautta. Metsästyksellä ei ole lisätty suden hyväksyntää, eikä lopetettu salametsästystä. Suojelun kannalta kannanhoidollinen metsästys on ollut katastrofi, eikä sitä tulisi toistaa.

Metsästyskoirat susien uhreina on pääsyy Pohjoismaiden järjettömään susivihaan. Ensin on mainittava, että suurpedot ovat vain pieni osa metsästyskoirien kuolinsyistä, liikenneonnettomuuksien ollessa niistä yleisin. Niiden lisäksi metsästyskoirat kuolevat hirvien tallomina, hukkumalla, harhalaukauksissa, muissa onnettomuuksissa maastossa kuten tippuminen tai oksaan juokseminen, sekä luolakoirilla luoliin tukehtuminen. Yksi näiden “rakkaiden perheenjäsenten” kuolinsyy on metsästyskäyttöön soveltumattomuus, jolloin koiran perhe itse päättää tappaa koiran, koska se ei toimi harrastusvälineenä. Kaikkien näiden kuolinsyiden varalta harrastaja ottaa koiralleen vakuutuksen. Kuitenkin täysin järjenvastaisesti yksi näistä luonnollisista riskeistä on sellainen, että sitä ei hyväksytä ja valtiota vaaditaan korvaamaan kun koira kuolee suden reviirikiistan tai metsästyksen seurauksena. On myös huvittavaa, että koiria käytetään susia metsästäessä ja karkoittaessa, mutta samalla susien väitetään estävän koirien kanssa metsästäminen. 

Toinen fakta on, että nykyisen kaltainen metsästys, jossa koira lasketaan metsään tutkapanta kaulassa on vasta muutaman vuosikymmenen vanha - ei ikiaikainen elämäntapa. Vielä aivan viime vuosikymmenille asti esim. hirvenmetsästyksessä käytettiin ajoketjuja. Myöskin koirarodut ovat muuttuneet, eivätkä ne ole enää kokonaisvaltaisia metsästyskoiria, jolloin hyvä metsästyskoira oli koira, joka palasi elossa metsältä. Hyvän koiran tulee osata tarkkailla myös ympäristöään. Valitsemalla oikean rodun, oikean metsästystavan ja kiinnittämällä huomiota jalostukseen voidaan metsästystä harrastaa koiran kanssa myös susialueilla.

Pihasusi on susien vastustajien keksimä termi susista, jotka ovat liikkuneet ihmisasutusten lähettyvillä. Suomessa ei enää ole suuria erämaita ja luonnontilaista metsää on jäljellä alle 5 %. Ihminen tuhoaa kiihtyvällä vauhdilla susien elinympäristöä ja levittäytyy itse yhä laajemmalle alueelle. Harva eläin Suomessa elää kohtaamatta ihmisen jälkiä ja on täysin normaalia, että eläimet liikkuvat myös lähellä ihmisasutusta. Susi on älykäs eläin ja se hankkii ravinnon sieltä, mistä sen helposti saa. Tästä meillä on esimerkkinä koira, joka kesyyntyi sudesta liikuttuaan asutusten liepeillä, käyttäen ihmisten jätteitä ravintonaan. Susien liikkumista ihmisten lähellä ehkäistään poistamalla ravintohoukuttimet. Niihin kuuluvat niin haaskat, irtokoirat kuin suojaamattomat kotieläimetkin.

Koirasudet ovat suden ja koiran lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Olen aina ollut niiden kasvatusta ja lemmikkinä pitoa vastaan, sillä usein arkoina eläiminä ne joutuvat elämään stressaavassa ympäristössä koko elämänsä ja niitä päätyy liian usein vääriin käsiin. Koirasudet eivät myöskään kuulu luontoon ja ne ovat pelkästään haitaksi sudelle. Suojelutahoilla ei ole mitään syytä hyysätä koirasusia luonnossa tai laittomina kotieläiminä. Suomen luonnosta on löytynyt hyvin vähän koirasusia, ne pystytään erottamaa susista DNA-testien avulla. Luke on tehnyt tutkimusta Suomen susikannasta ja se on tehty eri alueilla ja eri aikoina eläneistä susista, jotta tutkimus on ollut mahdollisen kattava, eikä tutkimuksissa löytynyt koiran perimää. Susia vastustavat pseudotieteilijät levittävät jatkuvasti disinformaatiota Suomen susikannan perimästä, väittäen eläinten olevan koirasusia. Väitteille ei ole tieteellistä näyttöä. 

Susi ja koira ovat saman lajin villi ja kesy versio. Niiden ero on määritelty mm. CITES-sopimuksessa olevan neljä sukupolvea ja DNA-testeillä pystytään määrittämään milloin kyseessä oleva eläin on katsottava sudeksi, koiraksi tai koirasudeksi. Nykyiset testit ovat niin tarkkoja, että niillä pystytään erottamaan jopa eri koirarotuja toisistaan. Ei siis ole olemassa eläimiä, jotka ovat 100 % susia tai 100 % koiria kun kyse on samasta lajista. Esimerkiksi meissä eurooppalaisissa nykyihmisissä on neandertalin ihmisen geenejä, joten tällaiset puhdasrotuisuusajatukset on hyvä jättää historian sivuille. Koirankasvattajien on helppo ymmärtää, ettei perimä noudata suoraviivaista 50-50 periytymistä niin, että tietyt ominaisuudet periytyvät yksilöille halutulla tavalla. Eläin voi fenotyypiltään (anatomia, fysiologia, biokemia ja käyttäytyminen) vaikuttaa sudelta, vaikka kyseessä olisi koira tai toisinpäin, koiralta vaikuttava eläin voi olla susi. Esimerkiksi mustat sudet ovat perineet turkin värin kesykoirilta. Risteymät tapahtuivat tuhansia vuosia sitten ja nämä mustat sudet ovat susia, eivät mitään muuta. Siksi ainoa luotettava menetelmä on DNA-analyysi. Mainitsen vielä, että myös koirasuden ja villikoiran ampuminen ilman viranomaismääräystä on Suomessa laitonta.

Paikallisten susivastaisuus on sitkeästi elävä myytti susikeskustelussa. Yksi yleisimpiä kommentteja on se, että susien suojelijat asuvat kaupungeissa ja vastustajat maaseudulla. Todellisuudessa suojelijoita löytyy paljon myös susireviireiltä, mutta kuvan paikallisten susivastaisuudesta muodostaa äänekäs joukko metsästäjiä. Tähän vaikuttaa myös ns. vaikenemisen kulttuuri, jota on suden salametsästyksen kohdalla tutkinut Itä-Suomen yliopiston ympäristöpolitiikan emeritusprofessori Pertti Rannikko. Susireviirien asukkaat eivät ole homogeeninen ryhmä ja metsästäjienkin on hyvä se muistaa, sillä maanomistajat voivat kieltää metsästyksen maillaan kokonaan. Susivastaisuus yleistetään usein koskemaan kaikkia metsästäjiä, koska susimyönteiset metsästäjät tuovat äänensä harvemmin kuuluviin.

Salametsästys on tutkimusten mukaan Suomen susien yleisin kuolinsyy. On useita tapauksia, joissa poikkeuksellisesti käyttäytyvä susi on tapettu viranomaisten määräyksellä ja patologisissa tutkimuksissa eläimistä on löydetty vanhoja hauleja merkkinä salametsästyksestä. Suhteellisesti eniten salametsästetään kuitenkin pantasusia, eli tutkimukseen pannoitettuja susia, joiden sijaintitietoja on myös jaettu koirilla metsästävien avuksi (kiitoksena yhteistyöstä pantasusia on tapettu laittomasti). Pääosin salametsästyksen tutkimus perustuu kuitenkin populaation kasvun ja kuolleisuusriskien mallinnukseen, sillä salametsästyksen todellista mittakaavaa on vaikea määritellä kiinnijäämisriskin ollessa vain 10 %. Tutkimusten mukaan kannanhoidollinen metsästys ei vähennä salametsästystä Suomessa, vastaavia tuloksia on saatu USA:ssa Wisconsinissa ja Michiganissa tehdyssä tutkimuksessa.

Poikkeusluvat ovat Suomen riistakeskuksen myöntämiä tappolupia, jotka ovat aina vahinkoperusteisia ja metsästyksen on kohdistuttava vahinkoa aiheuttavaan yksilöön. Suomi on saanut EU:n tuomioistuimelta ennakkoratkaisun, joka johti myös korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuun riistakeskuksen myöntämistä luvista laittomina. Poikkeuslupia myönnetään edelleen luontodirektiivin vastaisesti ja suojelutahot joutuvat tekemään niistä jatkuvasti valituksia. Meillä on siis pukki kaalimaan vartijana kun metsästäjät itse päättävät poikkeusluvista.

Poliisin määräys on keino tappaa susi, joka aiheuttaa vaaraa ihmisen hengelle, terveydelle tai huomattavaa vahinkoa omaisuudelle. Se ei ole koskaan ennakoiva tai kannanhoidollinen toimenpide ja ennen määräystä tappaa susi on käytettävä muita keinoja, yleisimmin karkoitusta. Huolta, uhkaa tai vaaraa aiheuttavien susien määritelmät ovat luettavissa Suomen susikannan hoitosuunnitelmassa. Poliisi puuttuu tilanteeseen uhkaa, vaaraa ja vakavaa vaaraa aiheuttavissa tilanteissa ja sutta yritetään ensisijaisesti karkoittaa ääni-, valo-, ja kipupelotteilla, sekä koirien avulla. Ihmisarkuuden menettäneet sudet ovat Suomessa äärimmäisen harvinaisia ja on tapauksia, joissa poikkeuksellisesti käyttäytyvien susien taustalla on salametsästyksen susille aiheuttamat vammat.

Poronhoitoalue on tullut itselleni tutuksi työskenneltyäni erä- ja luonto-oppaana Ruotsin ja Suomen Lapissa. Tilanne on absurdi, sillä Lappia mainostetaan aitona erämaana, mutta joudun tuottamaan asiakkaille pettymyksen kertomalla totuuden, ettei Lapissa ole susia käytännössä ollenkaan. Suomessa poronhoito ei ole pelkästään saamelaisten oikeus ja tämä yksi elinkeino talloo jalkoihinsa alkuperäisen luontomme. Ei pelkästään susia ja ahmoja, vaan ylilaidunnus on todellinen ongelma alkuperäisluonnolle.

Poronhoitoalueen eteläinen raja on Kainuussa, eli poronhoitoalue käsittää lähes kolmanneksen Suomen maapinta-alasta. Myös suurimmat erämaa-alueet sijaitsevat poronhoitoalueella, eli susille suotuisimmat alueet on valjastettu yhden elinkeinon tarpeisiin. Toisin kuin luullaan, poronhoito ei ole Suomen alueen alkuperäisiä elinkeinoja, eikä siihen liittyvää paimentolaiskulttuuria ole Suomessa enää olemassa. Alkuperäiseen kulttuuriin kuului porotokkien mukana liikkuminen, jolloin paimentolaiset samalla suojelivat eläimiään. Pedot toki verottivat poroja silloinkin, mutta se oli hyväksyttävä osana luontoa eläessä (lähteenä Markku Lehmuskallion Fata Morgana-luento Espoossa 2006).

Luonnonsuojelijat, jotka pitävät huolen siitä, että uhanalaisen lajin suojelu onnistuu ja siihen liittyviä lakeja noudatetaan joutuvat jatkuvasti ns. maalituksen kohteiksi. Heihin kohdistetaan yksilöityä vihapuhetta ja heidän osoitetietoja julkaistaan sosiaalisessa mediassa. Luonnonsuojeluyhdistyksistä levitetään disinformaatiota laittomuuksien tekijöinä, eivätkä nämä suden vastustajat tunnu ymmärtävän edes yksinkertaisempia yhdistyslain perusteita laajoista lakikokonaisuuksista puhumattakaan. Yritykset vaientaa suojelutahot ovat tyypillisiä susikeskustelussa.

Suden vaarallisuus perustuu lähinnä pelkoihin. Susi on suurpeto, joka pystyy tappamaan ihmisen, mutta sen vaarallisuutta tulee tarkastella mittakaavassa. Suomessa viimeiset ihmisuhrit ovat 1800-luvun lopulta. Tavallisin syy ihmisvahinkoon on ollut rabies, mikä selittää myös Suomen tilannetta 1800-luvulla. Noilta ajoilta on huomioitava myös lukuisia muita seikkoja, joita on selvitetty Luontoliiton Susiryhmän artikkelissa ihmisvahingoista (linkki tekstin lopussa). Riski joutua suden uhriksi on hyvin pieni. Metsästäjät tappoivat vuonna 2020 kaksi ihmistä, toinen heistä oli maastopyöräilijä, joka ammuttiin Urho Kekkosen Kansallispuistossa. Tilastojen valossa metsästäjä on sutta vaarallisempi, mutta puheenvuorot metsästyksen rajoittamisesta ovat kummastuttavan vähissä.

Lopuksi, avaimet konfliktin ratkaisemiseksi ovat jo käytössämme. Meillä on huolellisesti laadittu susikannan hoitosuunnitelma, nyt meidän pitäisi vain noudattaa sitä. Todellinen tarkoitus susikannan tuhoamiseen tulee ainoastaan niiltä metsästäjiltä, jotka haluavat jatkaa nykymuotoista koirilla metsästämistä ilman yhtä luonnollista riskiä. Susien liikkeiden jatkuva kyttääminen ja mediassa näkyminen palvelee ainoastaan tätä tarkoitusta. Toivon, että luontoa kunnioittavat metsästäjät ja susimyönteiset paikalliset tuovat jatkossa ääntään kuuluvammin esiin.

Kuvat: Olen toistaiseksi nähnyt susia vain tarhaolosuhteissa. Saksassa pääsin aitauksen sisään valokuvaamaan susia, joita ei oltu kesytetty, eivätkä ne olleet tottuneet ihmisen käsittelyyn. Oli hienoa nähdä niiden alkukantaisia koiriani vastaava käyttäytyminen. En pelännyt susia edes ollessani niiden kanssa samassa aitauksessa, vaikka nämä uteliaat nuoret sudet tulivat melko lähelle. Sudet ovat hienoja eläimiä ja kunnioitusta herättäviä koiriemme esi-isiä.

Lähteitä
Suomen susikannan hoitosuunnitelma, joka jokaisen susista kiinnostuneen tulisi lukea:
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/161865/MMM_2019_24.pdf

Koirasusista Perhon salametsästystapauksen yhteydessä:
https://yle.fi/uutiset/3-7638954

Rannikko, P. 2020. Suden salametsästys ja vaikenemisen kulttuuri. Oikeus 49 1: 74-93.

Suutarinen, J. 2019. Ecology of lawbreaking, Effects of poaching on legally harvested wolf populations in human dominated landscapes. Acta Univ. Oul. A 730, 2019.

Koskela, A. 2008. Erilaisten hoitosuunnitelmien ja tilastoimattoman kuolleisuuden vaikutukset Suomen susikannan kehitykseen populaation elinkykyanalyysin perusteella. Pro gradu – tutkielma. Oulun yliopisto, Biologian laitos. 23.4.2008.

Waples R. S. & Faulkner J. R. 2009. Modelling evolutionary processes in small populations: not as ideal as you think. Molecular Ecology 18: 1834–1847. 

21.10.20

Viehejuoksua testaamassa

 




Nunatak kävi ensimmäistä kertaa testaamassa viehejuoksua, missäpä muuallakaan kuin Suomen Nopein Koira-kilpailussa. Olen käynyt Odessan kanssa aiemmin muutaman kerran maastotreeneissä, mutta nyt oli lauman nuorimman vuoro. Nuna oli myös ensimmäistä kertaa isossa tapahtumassa ja voi kuinka hienosti se käyttäytyi. Hän odotteli autossa kaikessa hiljaisuudessa, eikä syöksynyt ulos heti takaluukkua raottaessa, vaan käyttäytyi oikein mallikkaasti. 

Laji vaatii tietysti sen verran voimakasta metsästyskäyttäytymistä, että koira lähtee juoksemaan vieheen perään. En oikeastaan epäillyt sitä, mutta en ollut varma kestäisikö Nunan mielenkiinto loppuun asti. Lähdössä Nuna jäi hölmistyneenä katsomaan, eikä oikein tiennyt mitä tehdä. Pienen tuuppauksen jälkeen se kuitenkin lähti vieheen perään ja juoksi maaliin asti. Vastaanottaja ei ollut edes ehtinyt paikalle ja Nuna oli jäänyt kiltisti istumaan maalialueelle. Mitään hirmuista vauhtia ei tietenkään näin ensimmäisellä kerralla menty, mutta käymme kyllä mielellään kokeilemassa seuraavan tilaisuuden tullessa.

Viimeinen kuva on suosikkini, Nuna selvästi havahtuu takaisin tähän maailmaan derpiest derp-ilme naamallaan ja näyttää miettivän mitä tässä nyt pitäisi seuraavaksi tehdä. Nyt jatkamme syystreeniä ja toivottavasti pääsemme talven aikana myös lumelle.


Kuvat Sirpa Lihavainen @valokuvausvinttienvauhdissa

12.10.20

Rotukoirat, kahden maailman rajalta

Alaskanhuskyjen kanssa työskennellessä saan usein vastata kysymykseen siitä, minkä rotuisia nämä koirat ovat? Piha on täynnä erivärisiä ja -kokoisia koiria ja vakuutan niiden kaikkien olevan samaa rotua. Valkoiset pystykorvat ovat suosittuja kuvauskohteita. Pienet luppakorvaiset nartut saavat ihmiset pohtimaan ovatko ne rekikoiria ollenkaan, vaikka ne ovat juuri kiidättäneet heitä liinat kireällä reen edessä läpi lumisen metsän. Kennelliiton kaltaisten koiria harrastavien yhdistysten takia käsitys siitä, mikä on koirarotu, on vääristynyt. Ihmiset pitävät rotuina vain rekisteröityjä koiria, jotka kuitenkin ovat kaksi eri asiaa.
 

Rotu ei ole biologinen termi, eikä sille ole olemassa objektiivista selitystä. Siksi luonnontieteissä pyritään välttämään termin käyttöä kokonaan. Yleisen käsityksen mukaan sillä tarkoitetaan geneettisesti erillistä kantaa, joka on syntynyt luonnollisen ympäristöön sopeutumisen, valikoivan jalostuksen tai näiden molempien seurauksena. Rotu on siis yhtenevä ryhmä, joilla on keskenään samanlaiset ominaisuudet kuten ulkonäkö ja/tai käyttäytyminen, sekä mahdollisesti muita ominaisuuksia, jotka erottavat ne lajin muista yksilöistä. Rotuja on siis olemassa ilman rekisteröintiä, sukutauluja tai rotumääritelmiä.


Yksi esimerkki tällaisesta rodusta on Chukotka Sleddog, tšukotkan rekikoira. Tämä populaatio koiria kehittyi Tšukotkalla Koillis-Siperiassa sekä ympäristöön sopeutumisen että valikoivan jalostuksen seurauksena satoja, kenties tuhansia vuosia sitten. Näitä koiria käytettiin pääosin kulkuvälineenä, eli rekikoirina ja vuosisatojen ajan eristäytyneillä alueilla ne erikoistuivat tehtävään erinomaisesti. Kyseessä oli siis jo silloin koirarotu, vaikkei sillä välttämättä ollut vakiintunutta nimeä. Vasta 1900-luvun alussa näitä koiria vietiin Alaskaan ja kului vielä 30 vuotta ennen kuin ne rekisteröitiin ensimmäistä kertaa roduksi. Siperianhusky rekisteröitiin American Kennel Clubissa vuonna 1930 ja samana vuonna tuotettiin Ryrkaypiystä Siperiasta tšukotkan rekikoiria, joista kolme (Volchock, Tserko ja Kreevanka) rekisteröitiin siperianhuskyiksi. Vaikka tiedetään, että nykyisin siperianhuskyna tunnetun rodun kehitykseen käytettiin myös alaskanmalamuuttia on rodun alkuperämaaksi merkitty Siperia, joka ohjaa näiden koirien jalostusta vielä tänä päivänä. Nykyisistä tšukotkan rekikoirista otetut DNA-näytteet (koirien alkuperää tutkinut Peter Savolainen) ovat osoittaneet ne alkuperäiseksi siperialaiseksi, muista rekikoirista erillään olevaksi roduksi.



Toisena esimerkkinä National Human Genome Research Instituten (2010) julkaisemassa tutkimuksessa todettiin
alaskanhuskyjen olevan geneettisesti yhtenevä rotu, silloinkin kun jalostukseen oli käytetty ulkosiitoksia muista kannoista. Jopa yhtenevämpi kuin siperianhusky tai alaskanmalamuutti. Tutkimuksessa pystyttiin jopa erottamaan pitkän matkan ja sprinttikoirat toisistaan pelkän geneettisen profiilin perusteella.

Alaskanhuskyja jalostetaan pelkästään niiden suorituskyvyn perusteella. Nopeus, voima ja kestävyys. Ruokahalu, energiankulutus, rasituksensietokyky ja palautuminen. Into vetää, sosiaalisuus ja kestävä fysiikka, joitakin asioita mainitakseni. Alaskanhuskyilla on hyvin vähän perinnöllisiä sairauksia, mutta monet ns. rotukoirat ovat kuolemassa sukupuuttoon ulkonäön jalostuksen takia. Ulkonäkö on ominaisuuksista kaikkein helpoin jalostaa ja kun meillä on sellaisia kilpailumuotoja kuten koiranäyttelyt, suurin osa valitsee helpoimman tien ja keskittyy vain siihen. Kun uudet kasvattajat kauhistelevat sellaisia asioita kuin siitoskoiran väärän muotoisia silmiä, tietää ettei heillä ole vielä aavistustakaan siitä, mitä terveen käyttökoiran jalostaminen vaatii.


Koiria harrastavat kennelorganisaatiot kuten Suomen Kennelliitto ovat pitkään olleet ainoastaan suljettujen populaatioiden, eli heidän itse hyväksymiensä rotujen kasvatuksen puolella. Jopa siinä määrin, että he ovat kieltäneet jäseniään kasvattamasta esim. alaskanhuskyja erilaisten rangaistusten, jopa erottamisen uhalla. Jos haluaisin kilpailla rekikoiramaailman huipulla ja kasvattaa itse omat koirani, en voisi samaan aikaan osallistua täysin vapaaehtoiseen ja omalla kustannuksellani tapahtuvaan hyväntekeväisyyteen eli kaverikoiratoimintaan, koska se vaatii nykyään SKL:n jäsenyyden. Olen ollut toiminnassa mukana lähes 10 vuotta ja se pitäisi lopettaa vain koska kasvatin alaskanhuskypentueen. 



Tällä hetkellä SKL:n kasvattajan peruskurssin (kertaluontoinen 60-100 €), kennelnimen (kertaluontoinen 200 €) , jäsenmaksun (vuosittainen 40 €) ja rotujärjestön jäsenmaksun (vuosittainen 30-35 €) lisäksi joutuisin maksamaan ekstraa terveystutkimuksista, jotta ne menevät “virallisina” (SKL ei ole viranomainen) SKL:n lausumana heidän tietokantaansa. Nämä tutkimuskohtaiset maksut ovat 21-70 €. Siis sen lisäksi, että jo maksan pätevälle silmäeläinlääkärille tai luuston tutkivalle erikoislääkärille ja saan tarvitsemani tiedon itselleni, yhteistyökasvattajille ja pennunostajille.

Siitä hyvästä, että olen tunnollisesti käynyt kurssit ja maksan sekä Kennelliitolle että rotujärjestölle voin rekisteröidä pentuni alimmassa hintaluokassa 40 €:lla. Tähän kuuluu tietenkin se, että olen käärinyt kaulani ympärille Kasvattajasitoumuksen, jonka varjolla Kennelliitto voi uhkailla erilaisilla sanktioilla. Jos joku näistä kolmesta puuttuu (SKL jäsenyys, rotujärjestön jäsenyys tai Kasvattajasitoumus) on hintaa per pentu 70 €, eli keskimääräisen rekikoirapentueen (5) kohdalla 350 €. Mitä saan tästä vastineeksi? Rehellisesti sanoen ainoa kokemani suora hyöty on tuloksia ja sukutauluja ylläpitävässä KoiraNet-jalostustietokannassa, joka on kaikille avoin. Tietokanta, joka on korvattavissa. 

Samalla kun uutta eläinsuojelulakia puuhaillaan eduskunnassa, on luotu tarve valtakunnalliselle, viralliselle eläinrekisterille. Kennelliitolla on jo olemassa oleva tekniikka, joten se pitää itseään ykkösvalintana tällaisen rekisterin ylläpitoon ja on tietenkin valmiina käärimään itselleen siitä tulevat tuotot. Vaikka Kennelliitto on kynsin hampain pitänyt vuosikymmenien ajan kiinni "vain puhdasrotuisten rotukoirien" asiastaan on se nyt alkanut ajamaan tätä alas halussaan viedä rahat myös "monirotuisten" koirien omistajilta ja kasvattajilta. Yleinen mielipide näyttäisi maailmalla olevan kääntymässä rotukoiria vastaan, vaikka siitä Suomessa Kennelliiton onnistuneen brändin ansiosta on pidetty pitkään tiukasti kiinni. 


Nyt kun säännöt ovat vuoden 2020 myötä uudistuneet niin, ettei enää tavoitteena olekaan "puhdasrotuiset" vaan "rekisteröintikelpoiset" koirat, voisi asian tulkita niin, että myös SKL:n tunnustamattomien koirien kasvatus on sallittua, ovathan ne rekisteröintikelpoisia FIX-rekisteriin (22-28 €). Kuitenkin FIX-rekisteri on pelkästään omistajarekisteri. Eikä oikeastaan sitäkään, koska ainoa laillinen näyttö koiran omistajuudesta on kauppasopimus. Kasvattajia ja jäseniä sitovat sääntökokonaisuudet ovat niin laajoja, etten saanut aikoinaan listaa noudatettavista säännöistä edes silloiselta SKL:n lakimieheltä. Oma mielenkiintoni rekisteröidä koiria FIX-rekisteriin on siis pyöreä nolla, sillä en saa siitä yhtään mitään.

Aktiiviset koiravaljakkoharrastajat kasvattavat pääsääntöisesti omaan käyttöönsä työ-, kilpa- ja retkivaljakkokoiria, eikä pentuja tehtailla kuten monissa SKL:n alaisissa roduissa. Miksi olla SKL:n jäsen? En millään tavalla laiminlöisi koirien hyvinvointia kasvattaessani risteytyskoiria käytössä testatuista, terveistä vanhemmista. Minun ei tarvitsisi kiistellä kenenkään sohvamusherin kanssa siitä mitä koirani ovat, eikä SKL:lle kumartavat kyttääjät voisi puuttua tekemisiini. En myöskään joutuisi maksamaan ylihinnoiteltuja rekisteröinti, terveys tai jäsenmaksuja. Ns. rotukoiria voi kasvattaa ilman Kennelliittoakin. Niin kauan kun jalostuksella on tavoite ja tulokset ovat sen mukaan yhteneviä voidaan puhua roduista, mieluiten kuitenkin koiratyypeistä. 

 

Rekikoirien maailma on siinä suhteessa huvittava, että kilpaurille mahtuu monenlaista koiraa. Jotka kilpailevat keskenään, mutta eivät kuitenkaan. Alaskanhusky on jalostettu ainoastaan kilpailuiden tarpeisiin, joten ne myös vievät ykkössijat kilpailuissa. Ei ole tarkoituksenmukaista jalostaa alaskanmalamuuttia samoilla kriteereillä, mikä tarkoittaa sitä, etteivät ne tule koskaan voittamaan kilpailuita. Siksi kilpailuissa voidaan palkita erikseen esim. paras alaskanmalamuuttivaljakko. Tämä ei kuitenkaan toimi siperianhuskyn kohdalla, koska valtaosa siperianhuskyiksi rekisteröidyistä kilpailevista koirista on itseasiassa eriasteisia alaskanhuskyristeytyksiä (joskus jopa puhtaita alaskanhuskyja). Toisissa enemmän, toisissa vähemmän ja alaskanhuskyn osuus sukutaulussa näkyy usein tuloksissa. Tämän ei pitäisi yllättää enää ketään. Tästä on puhunut mm. Finnemarka's kennelin Christen Rose-Anderssen, joka tunnusti 2014 julkaistussa Hundekjøring-lehden jutussa, etteivät hänen USA:sta siperianhuskyina tuottamansa Harris Dunlapin Zero kennelissä kasvattamat koirat olleet vain risteytyksiä, vaan puhtaita alaskanhuskyja. Saman asian oli kertonut kennelin eläinlääkäri David Kron Feldt seminaarissa jo 80-luvulla ja kyllähän jokainen asian omin silmin jo silloin näki. Olen maininnut tämän ennenkin, mutta asia on lakaistu maton alle, joten tulen mainitsemaan sen jatkossakin.

 

Toiselta puolelta katsottuna eivät myöskään vuosikymmenien ajan näyttelyitä varten jalostetut näyttelylinjan koirat ole siperianhuskyja, vaikka ne sentään geneettisesti sitä olisivatkin. Kuten aiemmin kirjoitin, rodussa on kyse jalostuksen tavoitteista ja kun ne muuttuvat, myös rotu muuttuu. Koska tulkintoja on yhtä paljon kuin harrastajiakin, on selvää, että tunteet kuohuvat ja sitten riidellään siitä mikä on siperianhusky. Rotu, jota ei oikeastaan enää ole olemassa. Mitä jos jokainen keskittyisi omaan tekemiseensä ja jalostuksen tulokset puhuisivat puolestaan. Oli jalostuksen tavoitteena sitten käyttökoira tai lemmikki. Kuten olen ennenkin näissä pitkissä monologeissani jauhanut, kannatan enemmän tyyppijalostusta. Rekikoirissa arktiset ja ei-arktiset koirat. Kuormanvetokoirat, sprintti, keskipitkä ja pitkän matkan koirat. Ehkä pitäisi myös lisätä pääosin pelkältä ulkonäöltään tämän tyyppiset koirat.

 

Jakutianlaika on hyvänä esimerkkinä koirasta, joka on kaikkea muuta kuin jakutialainen rekikoira. Rotuun on jo putkahtanut esim. merle väri, joka kertoo etteivät koirat ole jakutialaisia ja kyllähän monesta eläimestä näkee niissä olevan samojedinkoiraa ja siperianhuskya (Kennelliitto ei vaadi polveutumistodistuksia, joten mihin tahansa rotuun voi rekisteröidä mitä huvittaa). Lisäksi on tullut ilmi, että jakutianlaikojen polveutumisia väärennetään ja ihmisille markkinoidaan mielikuvia todellisuuden sijaan. Valitettavasti näissä koirissa on jo nyt lukuisia terveysongelmia. Koirarotujen jalostuksen kontrollointi on hyvin vaikeaa ja siksi esim. jakutianlaikoina voi myydä käytännössä mitä tahansa. Olemassa olevia, vakiintuneita koirarotuja ei voi kuka tahansa rekisteröidä tavaramerkiksi. Labradoodle on hyvä esimerkki tästä. Se syntyi labradorinnoutajan ja villakoiran risteytyksenä ja brändättiin onnistuneesti. Nyt ihmiset maksavat tuhansia euroja juuri labradoodleista, vaikka kuka tahansa voi tehdä vastaavia risteytyksiä. Ongelma on kuitenkin siinä, ettei rodun kehittäjä rekisteröinyt labradoodlea tavaramerkiksi, eli rahanhimoiset kasvattajat kautta maailman voivat nyt tehtailla näitä koiria välittämättä mistään muusta kuin pennuista saatavista tuloista.


Toivon kuitenkin, että tulevaisuudessa olemme vapaampia jalostamaan terveitä käyttökoiria ja saamme siitä ansaitsemamme arvostuksen ilman monirotuinen VS rotukoira-asetelmaa. On totta, että eläinten pito vaatii valvontaa, mutta onko Kennelliitto tällaisenaan oikea taho siihen? Mielestäni myös risteytyskoirien kasvattajilla on oikeus kennelnimeen ja sukutaulujen tallentamiseen tietokantaan ja monirotuisilla koirilla oikeus esim. osallistua kilpailuiden valioluokkiin (mitä rotukoiraharrastajat oikein pelkäävät). 

 

Olen omistanut FCI-rekisteröityjä rotukoiria lähes kaksi vuosikymmentä ja työskennellyt ammattimaisesti alaskanhuskyjen ja risteytyskoirien kanssa vuodesta 2017 lähtien. 2014 tuotin Venäjältä siperianhuskyn kantarodun edustajan, jota ei rekisteröidä Suomessa. Olen toiminut näiden kahden maailman rajalla nyt sen verran kauan, ettei minun tarvitse piileskellä kummassakaan kuplassa, vaan näen ne molemmat.

 

Uutisia seuranneet ovat ehkä huomanneet, että jopa lainsäädännön on pian puututtava rotukoirien jalostukseen. Tarkoitan mm. englannin- ja ranskanbulldoggeja, sekä mopseja. Se, että kyseessä on rekisteröity rotu ei ole tae yhtään mistään. Ei puhdasrotuisuudesta, eikä varsinkaan terveydestä. Päinvastoin, se on jäänne 1800-luvulla alkaneista vaarallisista ideologioista, joiden seuraksia katsomme nyt kun joudumme lainsäädännöllä puuttumaan väkivaltaan, jota jalostukseksi kutsutaan.


Lukuvinkki! Katariina Mäen blogissa on hyvä käännösjuttu rotukoirien historiasta ja roturisteytyksistä, käykää ehdottomasti lukemassa tästä linkistä.