27.3.16

Paistunturin erämaan kuvaterveiset osa 2/2

Täältä tultiin, sinistä ja valkoista silmänkantamattomiin.
Alkumatkasta ei malttaisi pysähdellä ja liinat menee välillä sotkuun. Sannin ottama kuva tämäkin.  
Avotunturien karua kauneutta.
Loppumatka oli pelkkää alamäkeä ja koirien piti malttaa pidätellä kaasujalkaa.
Silti töitä tehdään ja vedetään, jarrusta huolimatta. Tarkkasilmäiset erottavat tunturissa liikettä...
Ensimmäiset porot lähtevät koiria pakoon hyvissä ajoin.
Toiset ovat selvästi uteliaampia. Porokuva Sannin käsialaa, jännästi en siinä tilanteessa saanut otettua kuvia.
Alempana alkaa näkyä jo tuttuja maisemia.


Ja siellähän se Utsjoen keskustaa vartioiva Ailigas-tunturi jo näkyikin.
Kyytiä odotellessa repusta löytyi vielä suklaayllätykset!


17.3.16

Paistunturin erämaan kuvaterveiset osa 1/2

Kuvaterveisiä "minivaellukseltamme" Utsjoelta. Kaikki kuvat, joissa itse näyn ovat Sannin käsialaa.
Työntöapua jyrkimmissä nousuissa. Paikoin nousut olivat peilijäässä, mutta onneksi koirilta löytyy "jääraudat" omasta takaa!
Ylpeä valjakko tunturin huipulla, katse kohti uusia seikkailuja.
Pilvisellä säällä maan ja taivaan raja katoaa.
Auringonnousu valaisee Kuoppilasjärven autiotuvan.
Verona salakuvattuna ikkunan läpi, se halusi viettää aamunsa rauhassa tunturin tuulia nuuhkien.
Lähtövalmisteluja. Aamulla tuuli hieman, mutta auringon säteet lämmittivät, eikä missään vaiheessa tarvinnut palella.
Taukoketjut eivät olleet edes mukana, sillä koirat ulkoilivat vain valvottuna. Sannin ottama kuva.
Tytär ja äiti odottavissa tunnelmissa katse reitille suunnattuna.
Vega, Verona ja Odessa nauttivat lähdön tunnelmista ja keväisestä auringonpaisteesta hyvin nukutun yön jälkeen.
Ja niin jälleen suunnattiin ylemmäs tunturiin. Reki liikkui kevyesti kovaksi jäätyneellä uralla.














16.3.16

Arktista valoa avotunturissa



Olimme suunnitelleet valjakkoreissua pohjoiseen, joko tälle tai ensi kaudelle. Kun tarjoutui mahdollisuus matkata kaverini luo Utsjoelle tuli selväksi, että sinne suunnataan ja siirretään toinen reissu seuraavaan kauteen. Valjakon kanssa meillä oli mahdollisuus vain pieneen viikonloppureissuun ja se otettiin monessakin mielessä harjoitusreissuna. Tässä kuussa Huippuvuorille hiihtovaellukselle suuntaava Sanni sai samalla treenata ja testailla varusteita. Meille tämä kävi harjoituksena valjakkovaellusta varten. Kävimme myös maamme pohjoisimmassa kylässä Nuorgamissa ja Kaldoaivin erämaa-alueen puolella pääsimme nauttimaan näyttävistä haloilmiöistä kirkkaiden sivuaurinkojen muodossa. 

Teimme kahden päivän reissun Paistunturin erämaassa reiteillä, joita ei ole merkitty karttoihin. Alueella kulkee vakiintuneita kelkkauria ja menomatkalla kuljimme kesäretkeilyreittiä mukailevaa uraa pitkin kohti Kuoppilasjärven autiotupaa. Pakkasimme rekeen ja ahkioon reilusti painoa ja varasimme tunneliteltan hätämajoitusvalmiudessa mukaan. Olin valinnut rekipussiin sateen kestävää kangasta ja muistan todenneeni, että harvoinpa me vesisateessa reellä ajelemme. Mutta niinpä vain lähtöpäivänä taivaalta tiputteli alijäähtynyttä vettä peittäen kaiken jääkerroksen alle.

Lauantain reitillä oli paljon nousuja ja upeita maisemia. Mitä ylemmäs tunturiin nousimme, sitä liukkaampi jääkerros koristi uraa. Sade ja lämmin sää kuitenkin pehmensi paikoin uraa niin paljon, etten voinut poistua jalaksilta uppoamatta lähes vyötäröä myöten sohjoiseen lumeen. Jouduin vain pyytelemään koirilta anteeksi, etten voinut auttaa niitä edes potkuttelemalla. Sanni hiihti ahkion kanssa edellä, jolloin jarruttelin koirien vauhtia ja ohjasin Veronaa olemaan ohittamatta (ja ehdin ottaa "muutaman" kuvan hidastamatta etenemistä). Pehmeällä uralla koirienkin upotessa lumeen hiihtäjä etenee valjakkoa vauhdikkaammin. Saavuimme tuvalle sinisen hämärän jo laskeuduttua. Sää selkeni paljastaen kirkkaan tähtitaivaan, eikä mennyt kauaa kun taivaan valaisivat vihreänä loimuavat revontulet. Ruoka maistui kaikille koirille ja juniorit Vega & Verona olivat kaivautuneet makuupussiini nukkumaan sillä aikaa kun kävin ulkona. Hyvin varusteltu autiotupa oli myös esimerkillisesti rakennettu ja pysyi mukavan lämpimänä aamuun asti. Tupa oli todellakin autio, emmekä kohdanneet ketään koko päivänä.



Sunnuntaiaamu valkeni kirkkaana ja koiratkin olivat innosta puhkuen valmiina jatkamaan matkaa. Palasimme pohjoisempaa reittiä, joka oli merkitty heijastimin varustetuilla aurausmerkeillä. Reitti oli selvästi käytetympi, pohja oli kova, eikä ura missään vaiheessa kadonnut tuiskulumen alle (toisin kuin lauantaina). Sopivin paikoin kuljimme yhdistelmäajoneuvona, jolloin olimme kaikki ahkioineen päivineen koirien vedettävänä. Sunnuntain reitti ei mennyt huippujen yli, mutta tarjosi muuten upeita maisemia.

Lauantaina koirat ottivat vainun poroista, mutta emme nähneet itse eläimiä. Sunnuntaina kuitenkin kohtasimme isohkon tokan reitin mennessä porojen ruokinta-alueen läpi. Tämä luomakunnan karvainen kruunu osoitti jälleen älykkyytensä tulemalla todella lähelle koiria. Huolimatta siitä, että koirat aloittivat joikaamisen heti kun reen jarru painui pohjaan. Ohitimme kuitenkin kahdessa kohtaa olleet porot melko jouhevasti ja Veronakin uskoi lopulta, ettei poropaistia ole luvassa. Jos porot hengailevat tuolla paikkaa vakiintuneesti en suosittele pohjoista reittiä isommille valjakoille, jotka eivät ole tottuneet poroihin! Aina poroja koirien kanssa kohdatessa saa pelätä, että jokin osa pettää ja koira pääsee poroja juoksuttamaan, joten porot pitäisi päästä ohittamaan mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti.

Loppumatka olikin lähinnä laskeutumista ja jarrua sai käyttää koko ajan. Odessaa selvästi huoletti liian kova vauhti alamäissä, joten jarrutin vauhdin Odessan tahdin mukaiseksi. Vaikka urat olivat kovat ja jääkuori terävä koirien tassut kyllä kestivät. Sunnuntaina kohtasimme vain yhden ihmisen lähellä reitin loppua, moottorikelkkailijoita näimme samana päivänä viemässä poroille heiniä.

Reissu oli hieno ja koirat toimivat erittäin hyvin huolimatta lämpimästä säästä, jolla on aina vaikutuksensa vetomotivaatioon. Utsjoen alue tarjoaa lukemattomia reittivaihtoehtoja pidempikestoiseenkin vaellukseen ja kivenheiton päässä oleva Norja tarjoaa vielä lisää mahdollisuuksia. Ensimmäinen valjakkoreissumme avotunturissa jää ikimuistoiseksi ja palaamme varmasti pohjoisen maisemiin uudestaankin.


Teen kuvapostauksen vielä erikseen ja kaikki ne kuvat, joissa itse näyn (kuten valjakkokuva tässä) ovat Sannin kamerasta varastettuja.

2.3.16

Rakkaat lapset ja monet nimet


Valon määrä lisääntyy ja mahdollistaa mielekkäämpää puuhaamista koirien kanssa, siis lumesta ja pakkasesta voi nauttia auringonvalossa - ihmeellistä! Napsimme koirista potretit ja samalla mietin kuinka paljon rakkailla lapsillamme on lempinimiä. Verona on perheen todellinen prinsessa, hyvin vieno ja kohtelias sellainen. Hän kyllä taitaa myös kaupankäynnin ja varastaa sukkia vaihtaakseen niitä tarpeellisempiin hyödykkeisiin kuten erilaisiin herkkuihin. Verona tunnetaan myös nimillä: Kaunoprinsessa, Veesu, Peesu, Vevona, Versu-persus, Velona, Kissimirri, Kisumisu, Pinsessa ja Kissi Vähähiilari.

Vega on perheen nuorimmainen ja täytti alkuvuodesta jo kaksi vuotta. Hän on Venäjältä kotoisin ja edustaa siperianhuskyn kantarotua Chukotka Sleddog. Vegan siskot ovat menestyneet kilpailuissa tällä kaudella ja sen upean veljen olisi tarkoitus osallistua 450 km pituiseen kilpailuun tässä kuussa. Kolmannessa sukupolvessa kaikki Vegan isovanhemmat ovat syntyneet eri puolilla Tšukotkaa. Sen isoäiti on retkeilijä Gilles Elkaimin Arktika- kirjan kannessa, Gilles nappasi hänet mukaan Inchousta Tšukotkan rannikkoalueelta. Gillesillä on melkoisia retkiä tiedossa tänäkin vuonna, vaimonsa Alexian kanssa on tarkoitus viettää seuraavat kaksi vuotta eristäytyneenä arktisella alueella seuraten historiallisen Nansenin ja Fram-laivan jäljillä, sekä tehdä pikkureissu koiravaljakolla pohjoisnavalle. Voit lukea Arktika 2.0-tutkimusretkestä lisää täältä, tällä reissulla suurin osa valjakon koirista on isoja taimyr laikoja. Gillesin base camp on jo vuosien ajan sijainnut Suomessa ja kennelimme ensimmäiset Chukotka Sleddogit syntyivät siellä.

Vega on erityisen innokas rekikoira, se on aina iloisena jonottamassa valjaiden pukemista. Siis ihan aina. Se on vielä eri tavalla alkukantainen ja älykäs verrattuna muihin koiriimme. Sen itsenäinen päättelykyky ja ongelmanratkaisutaidot ovat jotain aivan uskomatonta ja hyvin susimaista. Sanottakoon kuitenkin, että sitä on myös helppo kouluttaa ja motivoida herkkujen avulla. Kotioloissa Vega on täydellinen sylikoira, se kiipeää vieraidenkin syliin istumaan ja kaatuu syliin sohvalla, luottaen täysin ihmisiin. Sen älykkyys näkyy sen kauniissa silmissä ja vaikka mielestäni Verona on lauman ehdoton prinsessa monet kuitenkin tuntevat Vegan vetovoiman ja ihastuvat juuri siihen. Ja katsokaa nyt tuota nassua, kuinka siihen voi olla ihastumatta! Vegan kennelnimi on снежинка, mutta sillä on lukuisia lempinimiä: Veegalainen, Vekkuli, Vehka-pupu, Buubeli, Buugel Baagel, Veeguli, Shruudeli (huom. ei struudeli) ja Ruger Schnitzel.

Odessalla tuli joulukuussa 8 vuotta mittariin. Rouvaskoira on hieman pyylevässä kunnossa, mutta mitä voi odottaa kahdeksan lapsen äidiltä, Odessa kysyy. Odessa on jo isoäiti, mutta ei missään nimessä mikään mummokoira. Valjakossa hän tekee edelleen ahkerasti töitä ja saa välillä myös johtaa (menetettyään johtajapaikan Veronalle, kaikki siperianhuskyni ovat olleet johtajia). Odessa on erityisen hyvä nuoriso-ohjaaja, sillä se pitää valjakkokokelaat tarkasti ruodussa. Odessa on todella huolehtivainen ja perhe on sille tärkeintä mitä on olemassa. Ja niitä lempinimiä on Odessallekin siunaantunut: Nakkelsson, Orsu, Torsu, Törsö, Törsääjä, Podessa, Rouva, Torsula, Porsu jne.

Perheen patriarkka on 14 vuoden ja 8 kk ikäinen Sero. Hän on jäänyt valjakosta jo eläkkeelle, mutta saattaa pukea valjaat yhä harrastusmielessä. Sero on yhä nuorekas, se on erityisen tyytyväinen tyttölaumaansa näin keväällä ja innostuu välillä myös leikkimään vinkupossuilla ja omalla pallollaan. Serolla on ollut aina valikoiva kuulo, mutta pientä kuulon heikkenemistä on ollut havaittavissa. Sero rakastaa erityisen paljon lahjoja ja joulu on parasta aikaa pappakoiran elämässä. Serolle on kertynyt lempinimiä niin paljon, ettei kukaan nykyään edes kutsu sitä Seroksi. Joitakin Seebu-papan lempinimiä ovat: Nakkels, Sebu, Sepu, Sepukka, Sersoparilla, Hemuli, Hemuliforte, Hulba, Bulba(saurus), Nakkisormi, Hemppa, Hemulenssis, Hönsseli, Sebulba (huom. jo ennen Star Wars- leffan kaimaansa), Mufasa, Seebula ja Serppu.

Tässä vielä kuvakollaasin muodossa meidän kuulumisia. Valjakkokilometrejä kertyy edelleen ja mikä onkaan parempaa kuin tyytyväisenä uinuvan siperialaisen hymy. Laumastamme oli koko sivun juttu paikallislehdessä, isoimmassa kuvassa Vega esittelee taitojaan. Blogin tulevaisuudesta voin luvata sen verran, että lupaan ja vannon yrittää tehdä ainakin kaksi valjakkoretkipostausta vielä tälle kaudelle.