Arktista valoa avotunturissa

Olimme suunnitelleet valjakkoreissua pohjoiseen, joko tälle tai ensi kaudelle. Kun tarjoutui mahdollisuus matkata kaverini luo Utsjoelle tuli selväksi, että sinne suunnataan ja siirretään toinen reissu seuraavaan kauteen. Valjakon kanssa meillä oli mahdollisuus vain pieneen viikonloppureissuun ja se otettiin monessakin mielessä harjoitusreissuna. Tässä kuussa Huippuvuorille hiihtovaellukselle suuntaava Sanni sai samalla treenata ja testailla varusteita. Meille tämä kävi harjoituksena valjakkovaellusta varten. Kävimme myös maamme pohjoisimmassa kylässä Nuorgamissa ja Kaldoaivin erämaa-alueen puolella pääsimme nauttimaan näyttävistä haloilmiöistä kirkkaiden sivuaurinkojen muodossa. 

Teimme kahden päivän reissun Paistunturin erämaassa reiteillä, joita ei ole merkitty karttoihin. Alueella kulkee vakiintuneita kelkkauria ja menomatkalla kuljimme kesäretkeilyreittiä mukailevaa uraa pitkin kohti Kuoppilasjärven autiotupaa. Pakkasimme rekeen ja ahkioon reilusti painoa ja varasimme tunneliteltan hätämajoitusvalmiudessa mukaan. Olin valinnut rekipussiin sateen kestävää kangasta ja muistan todenneeni, että harvoinpa me vesisateessa reellä ajelemme. Mutta niinpä vain lähtöpäivänä taivaalta tiputteli alijäähtynyttä vettä peittäen kaiken jääkerroksen alle.

Lauantain reitillä oli paljon nousuja ja upeita maisemia. Mitä ylemmäs tunturiin nousimme, sitä liukkaampi jääkerros koristi uraa. Sade ja lämmin sää kuitenkin pehmensi paikoin uraa niin paljon, etten voinut poistua jalaksilta uppoamatta lähes vyötäröä myöten sohjoiseen lumeen. Jouduin vain pyytelemään koirilta anteeksi, etten voinut auttaa niitä edes potkuttelemalla. Sanni hiihti ahkion kanssa edellä, jolloin jarruttelin koirien vauhtia ja ohjasin Veronaa olemaan ohittamatta (ja ehdin ottaa "muutaman" kuvan hidastamatta etenemistä). Pehmeällä uralla koirienkin upotessa lumeen hiihtäjä etenee valjakkoa vauhdikkaammin. Saavuimme tuvalle sinisen hämärän jo laskeuduttua. Sää selkeni paljastaen kirkkaan tähtitaivaan, eikä mennyt kauaa kun taivaan valaisivat vihreänä loimuavat revontulet. Ruoka maistui kaikille koirille ja juniorit Vega & Verona olivat kaivautuneet makuupussiini nukkumaan sillä aikaa kun kävin ulkona. Hyvin varusteltu autiotupa oli myös esimerkillisesti rakennettu ja pysyi mukavan lämpimänä aamuun asti. Tupa oli todellakin autio, emmekä kohdanneet ketään koko päivänä.

Sunnuntaiaamu valkeni kirkkaana ja koiratkin olivat innosta puhkuen valmiina jatkamaan matkaa. Palasimme pohjoisempaa reittiä, joka oli merkitty heijastimin varustetuilla aurausmerkeillä. Reitti oli selvästi käytetympi, pohja oli kova, eikä ura missään vaiheessa kadonnut tuiskulumen alle (toisin kuin lauantaina). Sopivin paikoin kuljimme yhdistelmäajoneuvona, jolloin olimme kaikki ahkioineen päivineen koirien vedettävänä. Sunnuntain reitti ei mennyt huippujen yli, mutta tarjosi muuten upeita maisemia.

Lauantaina koirat ottivat vainun poroista, mutta emme nähneet itse eläimiä. Sunnuntaina kuitenkin kohtasimme isohkon tokan reitin mennessä porojen ruokinta-alueen läpi. Tämä luomakunnan karvainen kruunu osoitti jälleen älykkyytensä tulemalla todella lähelle koiria. Huolimatta siitä, että koirat aloittivat joikaamisen heti kun reen jarru painui pohjaan. Ohitimme kuitenkin kahdessa kohtaa olleet porot melko jouhevasti ja Veronakin uskoi lopulta, ettei poropaistia ole luvassa. Jos porot hengailevat tuolla paikkaa vakiintuneesti en suosittele pohjoista reittiä isommille valjakoille, jotka eivät ole tottuneet poroihin! Aina poroja koirien kanssa kohdatessa saa pelätä, että jokin osa pettää ja koira pääsee poroja juoksuttamaan, joten porot pitäisi päästä ohittamaan mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti.

Loppumatka olikin lähinnä laskeutumista ja jarrua sai käyttää koko ajan. Odessaa selvästi huoletti liian kova vauhti alamäissä, joten jarrutin vauhdin Odessan tahdin mukaiseksi. Vaikka urat olivat kovat ja jääkuori terävä koirien tassut kyllä kestivät. Sunnuntaina kohtasimme vain yhden ihmisen lähellä reitin loppua, moottorikelkkailijoita näimme samana päivänä viemässä poroille heiniä.

Reissu oli hieno ja koirat toimivat erittäin hyvin huolimatta lämpimästä säästä, jolla on aina vaikutuksensa vetomotivaatioon. Utsjoen alue tarjoaa lukemattomia reittivaihtoehtoja pidempikestoiseenkin vaellukseen ja kivenheiton päässä oleva Norja tarjoaa vielä lisää mahdollisuuksia. Ensimmäinen valjakkoreissumme avotunturissa jää ikimuistoiseksi ja palaamme varmasti pohjoisen maisemiin uudestaankin.

Teen kuvapostauksen vielä erikseen ja kaikki ne kuvat, joissa itse näyn (kuten valjakkokuva tässä) ovat Sannin kamerasta varastettuja.