Viehejuoksua testaamassa

 

Nunatak kävi ensimmäistä kertaa testaamassa viehejuoksua, missäpä muuallakaan kuin Suomen Nopein Koira-kilpailussa. Olen käynyt Odessan kanssa aiemmin muutaman kerran maastotreeneissä, mutta nyt oli lauman nuorimman vuoro. Nuna oli myös ensimmäistä kertaa isossa tapahtumassa ja voi kuinka hienosti se käyttäytyi. Hän odotteli autossa kaikessa hiljaisuudessa, eikä syöksynyt ulos heti takaluukkua raottaessa, vaan käyttäytyi oikein mallikkaasti. 

Laji vaatii tietysti sen verran voimakasta metsästyskäyttäytymistä, että koira lähtee juoksemaan vieheen perään. En oikeastaan epäillyt sitä, mutta en ollut varma kestäisikö Nunan mielenkiinto loppuun asti. Lähdössä Nuna jäi hölmistyneenä katsomaan, eikä oikein tiennyt mitä tehdä. Pienen tuuppauksen jälkeen se kuitenkin lähti vieheen perään ja juoksi maaliin asti. Vastaanottaja ei ollut edes ehtinyt paikalle ja Nuna oli jäänyt kiltisti istumaan maalialueelle. Mitään hirmuista vauhtia ei tietenkään näin ensimmäisellä kerralla menty, mutta käymme kyllä mielellään kokeilemassa seuraavan tilaisuuden tullessa.

Viimeinen kuva on suosikkini, Nuna selvästi havahtuu takaisin tähän maailmaan derpiest derp-ilme naamallaan ja näyttää miettivän mitä tässä nyt pitäisi seuraavaksi tehdä. Nyt jatkamme syystreeniä ja toivottavasti pääsemme talven aikana myös lumelle.

Kuvat Sirpa Lihavainen @valokuvausvinttienvauhdissa

Rotukoirat, kahden maailman rajalta

Alaskanhuskyjen kanssa työskennellessä saan usein vastata kysymykseen siitä, minkä rotuisia nämä koirat ovat? Piha on täynnä erivärisiä ja -kokoisia koiria ja vakuutan niiden kaikkien olevan samaa rotua. Valkoiset pystykorvat ovat suosittuja kuvauskohteita. Pienet luppakorvaiset nartut saavat ihmiset pohtimaan ovatko ne rekikoiria ollenkaan, vaikka ne ovat juuri kiidättäneet heitä liinat kireällä reen edessä läpi lumisen metsän. Kennelliiton kaltaisten koiria harrastavien yhdistysten takia käsitys siitä, mikä on koirarotu, on vääristynyt. Ihmiset pitävät rotuina vain rekisteröityjä koiria, jotka kuitenkin ovat kaksi eri asiaa.

 

Rotu ei ole biologinen termi, eikä sille ole olemassa objektiivista selitystä. Siksi luonnontieteissä pyritään välttämään termin käyttöä kokonaan. Yleisen käsityksen mukaan sillä tarkoitetaan geneettisesti erillistä kantaa, joka on syntynyt luonnollisen ympäristöön sopeutumisen, valikoivan jalostuksen tai näiden molempien seurauksena. Rotu on siis yhtenevä ryhmä, joilla on keskenään samanlaiset ominaisuudet kuten ulkonäkö ja/tai käyttäytyminen, sekä mahdollisesti muita ominaisuuksia, jotka erottavat ne lajin muista yksilöistä. Rotuja on siis olemassa ilman rekisteröintiä, sukutauluja tai rotumääritelmiä.

Yksi esimerkki tällaisesta rodusta on Chukotka Sleddog, tšukotkan rekikoira. Tämä populaatio koiria kehittyi Tšukotkalla Koillis-Siperiassa sekä ympäristöön sopeutumisen että valikoivan jalostuksen seurauksena satoja, kenties tuhansia vuosia sitten. Näitä koiria käytettiin pääosin kulkuvälineenä, eli rekikoirina ja vuosisatojen ajan eristäytyneillä alueilla ne erikoistuivat tehtävään erinomaisesti. Kyseessä oli siis jo silloin koirarotu, vaikkei sillä välttämättä ollut vakiintunutta nimeä. Vasta 1900-luvun alussa näitä koiria vietiin Alaskaan ja kului vielä 30 vuotta ennen kuin ne rekisteröitiin ensimmäistä kertaa roduksi. Siperianhusky rekisteröitiin American Kennel Clubissa vuonna 1930 ja samana vuonna tuotettiin Ryrkaypiystä Siperiasta tšukotkan rekikoiria, joista kolme (Volchock, Tserko ja Kreevanka) rekisteröitiin siperianhuskyiksi. Vaikka tiedetään, että nykyisin siperianhuskyna tunnetun rodun kehitykseen käytettiin myös alaskanmalamuuttia on rodun alkuperämaaksi merkitty Siperia, joka ohjaa näiden koirien jalostusta vielä tänä päivänä. Nykyisistä tšukotkan rekikoirista otetut DNA-näytteet (koirien alkuperää tutkinut Peter Savolainen) ovat osoittaneet ne alkuperäiseksi siperialaiseksi, muista rekikoirista erillään olevaksi roduksi.

Toisena esimerkkinä National Human Genome Research Instituten (2010) julkaisemassa tutkimuksessa todettiin alaskanhuskyjen olevan geneettisesti yhtenevä rotu, silloinkin kun jalostukseen oli käytetty ulkosiitoksia muista kannoista. Jopa yhtenevämpi kuin siperianhusky tai alaskanmalamuutti. Tutkimuksessa pystyttiin jopa erottamaan pitkän matkan ja sprinttikoirat toisistaan pelkän geneettisen profiilin perusteella.

Alaskanhuskyja jalostetaan pelkästään niiden suorituskyvyn perusteella. Nopeus, voima ja kestävyys. Ruokahalu, energiankulutus, rasituksensietokyky ja palautuminen. Into vetää, sosiaalisuus ja kestävä fysiikka, joitakin asioita mainitakseni. Alaskanhuskyilla on hyvin vähän perinnöllisiä sairauksia, mutta monet ns. rotukoirat ovat kuolemassa sukupuuttoon ulkonäön jalostuksen takia. Ulkonäkö on ominaisuuksista kaikkein helpoin jalostaa ja kun meillä on sellaisia kilpailumuotoja kuten koiranäyttelyt, suurin osa valitsee helpoimman tien ja keskittyy vain siihen. Kun uudet kasvattajat kauhistelevat sellaisia asioita kuin siitoskoiran väärän muotoisia silmiä, tietää ettei heillä ole vielä aavistustakaan siitä, mitä terveen käyttökoiran jalostaminen vaatii.

Koiria harrastavat kennelorganisaatiot kuten Suomen Kennelliitto ovat pitkään olleet ainoastaan suljettujen populaatioiden, eli heidän itse hyväksymiensä rotujen kasvatuksen puolella. Jopa siinä määrin, että he ovat kieltäneet jäseniään kasvattamasta esim. alaskanhuskyja erilaisten rangaistusten, jopa erottamisen uhalla. Jos haluaisin kilpailla rekikoiramaailman huipulla ja kasvattaa itse omat koirani, en voisi samaan aikaan osallistua täysin vapaaehtoiseen ja omalla kustannuksellani tapahtuvaan hyväntekeväisyyteen eli kaverikoiratoimintaan, koska se vaatii nykyään SKL:n jäsenyyden. Olen ollut toiminnassa mukana lähes 10 vuotta ja se pitäisi lopettaa vain koska kasvatin alaskanhuskypentueen. 

Tällä hetkellä SKL:n kasvattajan peruskurssin (kertaluontoinen 60-100 €), kennelnimen (kertaluontoinen 200 €) , jäsenmaksun (vuosittainen 40 €) ja rotujärjestön jäsenmaksun (vuosittainen 30-35 €) lisäksi joutuisin maksamaan ekstraa terveystutkimuksista, jotta ne menevät “virallisina” (SKL ei ole viranomainen) SKL:n lausumana heidän tietokantaansa. Nämä tutkimuskohtaiset maksut ovat 21-70 €. Siis sen lisäksi, että jo maksan pätevälle silmäeläinlääkärille tai luuston tutkivalle erikoislääkärille ja saan tarvitsemani tiedon itselleni, yhteistyökasvattajille ja pennunostajille.

Siitä hyvästä, että olen tunnollisesti käynyt kurssit ja maksan sekä Kennelliitolle että rotujärjestölle voin rekisteröidä pentuni alimmassa hintaluokassa 40 €:lla. Tähän kuuluu tietenkin se, että olen käärinyt kaulani ympärille Kasvattajasitoumuksen, jonka varjolla Kennelliitto voi uhkailla erilaisilla sanktioilla. Jos joku näistä kolmesta puuttuu (SKL jäsenyys, rotujärjestön jäsenyys tai Kasvattajasitoumus) on hintaa per pentu 70 €, eli keskimääräisen rekikoirapentueen (5) kohdalla 350 €. Mitä saan tästä vastineeksi? Rehellisesti sanoen ainoa kokemani suora hyöty on tuloksia ja sukutauluja ylläpitävässä KoiraNet-jalostustietokannassa, joka on kaikille avoin. Tietokanta, joka on korvattavissa. 

Samalla kun uutta eläinsuojelulakia puuhaillaan eduskunnassa, on luotu tarve valtakunnalliselle, viralliselle eläinrekisterille. Kennelliitolla on jo olemassa oleva tekniikka, joten se pitää itseään ykkösvalintana tällaisen rekisterin ylläpitoon ja on tietenkin valmiina käärimään itselleen siitä tulevat tuotot. Vaikka Kennelliitto on kynsin hampain pitänyt vuosikymmenien ajan kiinni "vain puhdasrotuisten rotukoirien" asiastaan on se nyt alkanut ajamaan tätä alas halussaan viedä rahat myös "monirotuisten" koirien omistajilta ja kasvattajilta. Yleinen mielipide näyttäisi maailmalla olevan kääntymässä rotukoiria vastaan, vaikka siitä Suomessa Kennelliiton onnistuneen brändin ansiosta on pidetty pitkään tiukasti kiinni. 

Nyt kun säännöt ovat vuoden 2020 myötä uudistuneet niin, ettei enää tavoitteena olekaan "puhdasrotuiset" vaan "rekisteröintikelpoiset" koirat, voisi asian tulkita niin, että myös SKL:n tunnustamattomien koirien kasvatus on sallittua, ovathan ne rekisteröintikelpoisia FIX-rekisteriin (22-28 €). Kuitenkin FIX-rekisteri on pelkästään omistajarekisteri. Eikä oikeastaan sitäkään, koska ainoa laillinen näyttö koiran omistajuudesta on kauppasopimus. Kasvattajia ja jäseniä sitovat sääntökokonaisuudet ovat niin laajoja, etten saanut aikoinaan listaa noudatettavista säännöistä edes silloiselta SKL:n lakimieheltä. Oma mielenkiintoni rekisteröidä koiria FIX-rekisteriin on siis pyöreä nolla, sillä en saa siitä yhtään mitään.

Aktiiviset koiravaljakkoharrastajat kasvattavat pääsääntöisesti omaan käyttöönsä työ-, kilpa- ja retkivaljakkokoiria, eikä pentuja tehtailla kuten monissa SKL:n alaisissa roduissa. Miksi olla SKL:n jäsen? En millään tavalla laiminlöisi koirien hyvinvointia kasvattaessani risteytyskoiria käytössä testatuista, terveistä vanhemmista. Minun ei tarvitsisi kiistellä kenenkään sohvamusherin kanssa siitä mitä koirani ovat, eikä SKL:lle kumartavat kyttääjät voisi puuttua tekemisiini. En myöskään joutuisi maksamaan ylihinnoiteltuja rekisteröinti, terveys tai jäsenmaksuja. Ns. rotukoiria voi kasvattaa ilman Kennelliittoakin. Niin kauan kun jalostuksella on tavoite ja tulokset ovat sen mukaan yhteneviä voidaan puhua roduista, mieluiten kuitenkin koiratyypeistä. 

 

Rekikoirien maailma on siinä suhteessa huvittava, että kilpaurille mahtuu monenlaista koiraa. Jotka kilpailevat keskenään, mutta eivät kuitenkaan. Alaskanhusky on jalostettu ainoastaan kilpailuiden tarpeisiin, joten ne myös vievät ykkössijat kilpailuissa. Ei ole tarkoituksenmukaista jalostaa alaskanmalamuuttia samoilla kriteereillä, mikä tarkoittaa sitä, etteivät ne tule koskaan voittamaan kilpailuita. Siksi kilpailuissa voidaan palkita erikseen esim. paras alaskanmalamuuttivaljakko. Tämä ei kuitenkaan toimi siperianhuskyn kohdalla, koska valtaosa siperianhuskyiksi rekisteröidyistä kilpailevista koirista on itseasiassa eriasteisia alaskanhuskyristeytyksiä (joskus jopa puhtaita alaskanhuskyja). Toisissa enemmän, toisissa vähemmän ja alaskanhuskyn osuus sukutaulussa näkyy usein tuloksissa. Tämän ei pitäisi yllättää enää ketään. Tästä on puhunut mm. Finnemarka's kennelin Christen Rose-Anderssen, joka tunnusti 2014 julkaistussa Hundekjøring-lehden jutussa, etteivät hänen USA:sta siperianhuskyina tuottamansa Harris Dunlapin Zero kennelissä kasvattamat koirat olleet vain risteytyksiä, vaan puhtaita alaskanhuskyja. Saman asian oli kertonut kennelin eläinlääkäri David Kron Feldt seminaarissa jo 80-luvulla ja kyllähän jokainen asian omin silmin jo silloin näki. Olen maininnut tämän ennenkin, mutta asia on lakaistu maton alle, joten tulen mainitsemaan sen jatkossakin.

 

Toiselta puolelta katsottuna eivät myöskään vuosikymmenien ajan näyttelyitä varten jalostetut näyttelylinjan koirat ole siperianhuskyja, vaikka ne sentään geneettisesti sitä olisivatkin. Kuten aiemmin kirjoitin, rodussa on kyse jalostuksen tavoitteista ja kun ne muuttuvat, myös rotu muuttuu. Koska tulkintoja on yhtä paljon kuin harrastajiakin, on selvää, että tunteet kuohuvat ja sitten riidellään siitä mikä on siperianhusky. Rotu, jota ei oikeastaan enää ole olemassa. Mitä jos jokainen keskittyisi omaan tekemiseensä ja jalostuksen tulokset puhuisivat puolestaan. Oli jalostuksen tavoitteena sitten käyttökoira tai lemmikki. Kuten olen ennenkin näissä pitkissä monologeissani jauhanut, kannatan enemmän tyyppijalostusta. Rekikoirissa arktiset ja ei-arktiset koirat. Kuormanvetokoirat, sprintti, keskipitkä ja pitkän matkan koirat. Ehkä pitäisi myös lisätä pääosin pelkältä ulkonäöltään tämän tyyppiset koirat.

 

Jakutianlaika on hyvänä esimerkkinä koirasta, joka on kaikkea muuta kuin jakutialainen rekikoira. Rotuun on jo putkahtanut esim. merle väri, joka kertoo etteivät koirat ole jakutialaisia ja kyllähän monesta eläimestä näkee niissä olevan samojedinkoiraa ja siperianhuskya (Kennelliitto ei vaadi polveutumistodistuksia, joten mihin tahansa rotuun voi rekisteröidä mitä huvittaa). Lisäksi on tullut ilmi, että jakutianlaikojen polveutumisia väärennetään ja ihmisille markkinoidaan mielikuvia todellisuuden sijaan. Valitettavasti näissä koirissa on jo nyt lukuisia terveysongelmia. Koirarotujen jalostuksen kontrollointi on hyvin vaikeaa ja siksi esim. jakutianlaikoina voi myydä käytännössä mitä tahansa. Olemassa olevia, vakiintuneita koirarotuja ei voi kuka tahansa rekisteröidä tavaramerkiksi. Labradoodle on hyvä esimerkki tästä. Se syntyi labradorinnoutajan ja villakoiran risteytyksenä ja brändättiin onnistuneesti. Nyt ihmiset maksavat tuhansia euroja juuri labradoodleista, vaikka kuka tahansa voi tehdä vastaavia risteytyksiä. Ongelma on kuitenkin siinä, ettei rodun kehittäjä rekisteröinyt labradoodlea tavaramerkiksi, eli rahanhimoiset kasvattajat kautta maailman voivat nyt tehtailla näitä koiria välittämättä mistään muusta kuin pennuista saatavista tuloista.

Toivon kuitenkin, että tulevaisuudessa olemme vapaampia jalostamaan terveitä käyttökoiria ja saamme siitä ansaitsemamme arvostuksen ilman monirotuinen VS rotukoira-asetelmaa. On totta, että eläinten pito vaatii valvontaa, mutta onko Kennelliitto tällaisenaan oikea taho siihen? Mielestäni myös risteytyskoirien kasvattajilla on oikeus kennelnimeen ja sukutaulujen tallentamiseen tietokantaan ja monirotuisilla koirilla oikeus esim. osallistua kilpailuiden valioluokkiin (mitä rotukoiraharrastajat oikein pelkäävät). 

 

Olen omistanut FCI-rekisteröityjä rotukoiria lähes kaksi vuosikymmentä ja työskennellyt ammattimaisesti alaskanhuskyjen ja risteytyskoirien kanssa vuodesta 2017 lähtien. 2014 tuotin Venäjältä siperianhuskyn kantarodun edustajan, jota ei rekisteröidä Suomessa. Olen toiminut näiden kahden maailman rajalla nyt sen verran kauan, ettei minun tarvitse piileskellä kummassakaan kuplassa, vaan näen ne molemmat.

 

Uutisia seuranneet ovat ehkä huomanneet, että jopa lainsäädännön on pian puututtava rotukoirien jalostukseen. Tarkoitan mm. englannin- ja ranskanbulldoggeja, sekä mopseja. Se, että kyseessä on rekisteröity rotu ei ole tae yhtään mistään. Ei puhdasrotuisuudesta, eikä varsinkaan terveydestä. Päinvastoin, se on jäänne 1800-luvulla alkaneista vaarallisista ideologioista, joiden seuraksia katsomme nyt kun joudumme lainsäädännöllä puuttumaan väkivaltaan, jota jalostukseksi kutsutaan.

Lukuvinkki! Katariina Mäen blogissa on hyvä käännösjuttu rotukoirien historiasta ja roturisteytyksistä, käykää ehdottomasti lukemassa tästä linkistä.

Tavallisia päiviä koiralaumassa

Olen elänyt siperianhuskyjen kanssa lähes 20 vuoden ajan ja olen aina pitänyt koiralaumani pienenä, enimmillään koiria on ollut 4. Toistaiseksi en ole kokenut mielekkääksi hankkia juurikaan suurempaa laumaa, sillä olen ollut tyytyväinen siihen millaista elämää koirani saavat elää. Ja onhan se kuitenkin tärkein asia kun koiralaumaa lähtee kokoamaan.

Verona, Vega ja Nunatak asuvat suurimman osan ajasta ulkotarhassa, Odessan asuessa sisällä talossa. Koirat ovat vahvasti laumaeläimiä ja jokaisella koiralla tulisi olla mahdollisuus seurustella lajitovereidensa kanssa. Odessa käy aamulla ulkoilemassa isossa juoksutarhassa, jolloin aamu-uninen nuoriso vielä nukkuu. Ennen puoltapäivää koirat pääsevät ensimmäisen kerran ulos tarhasta juoksentelemaan, jolloin niiden vesi tarkistetaan ja tarha siivotaan. Koirat puuhastelevat omiaan, syövät viinimarjoja ja käyvät tervehtimässä naapurin koiria. Päiväjuoksutus on ajallisesti vain 30-60 minuuttia, jonka jälkeen tytöt menevät mielellään takaisin tarhaan päiväunille. Kun niille sanoo ”häkkiin”, ne juoksevat kilpaa tarhaan, koska ne tietävät saavansa herkun.

Koirat ovat eläneet ihmisen rinnalla yli 40 000 vuoden ajan. Ensimmäisenä domestikoituneena eläimenä ne ovat sopeutuneet erityisen hyvin elämään ihmisten kanssa ja suorastaan kaipaavat ihmisen seuraa. Voidaan sanoa koiran tuntevan rakkautta kun ne näkevät niille tärkeän ihmisen, jolloin niiden kehoon virtaa mielihyvähormoneja kuten oksitosiinia ja serotoniinia. Pelkästään se, että hymyilet koiralle voi nostaa sen oksitosiinitasoja merkittävästi. 

Iltapäivällä on yleensä jonkin aktiviteetin aika, pyrin ottamaan 1-2 koiraa kävelylle, uimaretkelle tai jonkun muun arjesta poikkeavan aktiviteetin pariin. Haluan myös tarjota koirille erilaisia elämyksiä, eli Odessa ja Verona käyvät kaverikoiravierailuilla, Verona myös mätsäreissä ja hyvin satunnaisesti näyttelyissä. Vega harrastaa vaellusta ja Nunatak pääsi jopa kokeilemaan viehejuoksua Suomen nopein koira-kisassa. Maalaiskoirille poikkeavaa aktiviteettia voi olla ihan kaupungilla tai kaverin luona käyminenkin. Välillä juoksutarhassa käy leikkikavereita.

Syystreenin alkaessa pyrin treenaamaan koirat valoisaan aikaan, mutta aina se ei ole mahdollista. Koirien kanssa eläminen tuottaa mielihyvää myös toiseen suuntaan. Myös ihminen saa nauttia samoista mielihyvää tuottavista hormoneista nähdessään ja silitellessään koiraansa. Sen lisäksi koiran kanssa kanssakäymisen on tutkittu laskevan verenpainetta, madaltavan pulssia ja vähentävän stressiä. Koiriin käytetty aika hyödyttää siis molempia osapuolia.

Illalla klo 19-20 aikoihin on ruoka-aika, jolloin koirat ruokitaan yhtäaikaa. Niiden vesi vaihdetaan päivittäin ja tarha siivotaan uudestaan. Siivoamiselle ei aina ole tarvetta, koska koirat tekevät tarpeensa usein juoksutarhaan, mutta en koskaan halua koirien joutuvan talsimaan omissa ulosteissaan. Samalla harjataan kopista tulleet purut ja pudonneet lehdet pois tarhan lautalattialta. Puolet tarhasta on hiekkapohjaa, jolloin koirat pääsevät halutessaan kaivamaan. Varsinkin kesällä ne kaivavat itselleen mielellään viileät kuopat. Se tuo tietysti hoitajalle lisätyötä, koska hiekkaa lentää joskus myös lautalattian puolelle.



Juoksutan koiria juoksutarhassa niiden kanssa leikkien. Jos se käy tylsäksi voi samalla puuhastella muita pihatöitä ja kuunnella äänikirjaa. Verona on jo ensimmäisenä oven takana istumassa ja vaatimassa sisälle pääsyä. Kaikki koirat pääsevät päivittäin sisälle taloon viettämään aikaa ihmisten kanssa. Silloin ne saavat kaipaamansa rapsutukset, jolloin niille tehdään samalla punkkitarkastus ja käydään kaikki koirat läpi mahdollisten kasvaimien tai vammojen varalta. Koirat ovat sisällä vähintään tunnin, mutta yleensä ne viedään tarhaan vasta klo 22 jälkeen. Koirat juoksevat taas suoraan tarhaan, koska ne tietävät saavansa rouheluun tai palan porkkanaa/omenaa. Varsinkin syksyllä märät ja hiekkaiset koirat tuovat paljon lisätyötä, mutta onneksi taloudesta löytyy robotti-imuri Urpo.

Talvikaudella nuoriso lähtee mukanani pohjoiseen töihin, jolloin tavoitteenani on, että ne pääsevät vetämään 5 päivänä viikossa ja päivittäin juoksutarhaan (jollainen onneksi viime talvena oli, Ruotsissa saatoin kävellä koirien kanssa 7-10 km työpäivän jälkeen). Otan koirat myös töissä sisälle, mutta en niin usein. Työkennelissä ne tapaavat turisteja päivittäin ja seuraavat lähtöjä tarhassa ollessaankin, joten ne saavat kyllä myös päivittäisen ihmiskontaktinsa. Isoissa kenneleissä on paljon työntekijöitä, jolloin koirien tarhat siivotaan vähintään päivittäin ja ruokitaan vähintään 2 kertaa päivässä. Sen lisäksi ne saavat asiakkailta paljon huomiota, mutta toki myös lepopäiviä, jolloin ne tapaavat vain niitä omia ihmisiä, jotka saavat niiden kehot täyttymään mielihyvähormoneista. Jos olen joskus huomannut jonkun koiran syystä tai toisesta jäävän vähemmälle huomiolle, käytän niiden kanssa seurusteluun enemmän aikaa tarhaa siivotessa tai jopa työpäivän jälkeen.

En koskaan halua koiraa, joka joutuu olemaan ilman ihmiskontaktia lyhyttä ruokintahetkeä lukuunottamatta. Isojakin koiramääriä pystytään ruokkimaan ja siivoamaan todella tehokkaasti, mutta se ei mielestäni ole koiran arvoista elämää. Toiveenani on joskus olla sellaisessa tilanteessa, että voin pitää valjakollisen koiria, mutta se vaatii ihan eri tavalla resursseja ja koska haluan myös matkustella, on oltava sellainen luotettava hoitaja, joka voi koiralauman asianmukaisesti hoitaa minun poissaollessa. En halua tuntea koiriani taakkana.

Kun koiramäärää alkaa kasvattamaan on helppo haaveilla esim. kilpavaljakosta. Silloin täytyy kuitenkin olla valmiina myymään toimimattomia koiria pois, sillä on hyvin vaikeaa haalia aikaa treenattaville kilpakoirille sekä harrastekoirille. Olen treenannut koiria tavoitteellisesti ja tiedän miten paljon aikaa ja työtä se vaatii. En myöskään tyydy siihen, että yksikään koira unohtuu tarhaan. Sosiaalisilta taidoiltaan koira vastaa 2-vuotiasta lasta, joten voi miettiä kuinka moni on valmis hylkäämään sen ikäisen lapsen yksin tarhaan niin, että se käydään kerran päivässä ruokkimassa. Olen nähnyt metsästyskoiria, jotka kököttävät yksin tarhassa. Niiden vesikuppi on vihreän liejun peitossa, eikä tarhaa ole siivottu päiväkausiin.Koira tarvitsee paljon enemmän lajityypillisten olojen saavuttamiseksi.



Liian usein ihmiset myös unohtavat, että koirat yleensä sairastuvat/vammautuvat vasta vanhempana. Kun uusia koiria otetaan liian paljon, liian nopeasti ne ovat usein myös kaikki saman ikäisiä. Se tarkoittaa, että eräänä päivänä laumassa on nippu veteraaneja, jotka eivät enää edes pääse vetämään. Myös niille koirille on tarjottava sama hoito ja huomio, kun samaan aikaan on taas hankittava nuorempia koiria valjakkoon. Itse en halua lähteä mukaan tällaiseen kierrätykseen, sillä koirat todella ovat meille perheenjäseniä. Ja täytyy huomioida sekin, että uuden kodin etsiminen vaatii sekin resursseja koeaikoineen, eikä uutta kotia välttämättä edes löydy. “Ei koira lopettamisesta kärsi”-jutuista on turha edes kanssani aloittaa, sillä koira ei ole väline, vaan sillä on itseisarvo. Eläköityneet rekikoirat voivat löytää uudet, hyvät kodit ja sopeutuvat yllättävän hyvin ns. kotikoiriksi. Tulee muistaa, ettei ole olemassa sellaista asiaa kuin “vetovietti”. Koiran pistäminen reen eteen on pelkästään ihmisten mielihaluja, joita ilman koira kuin koira elää vallan hyvin. Toki rekikoirat haluavat liikkua, mutta liikuntaa voi tarjota myös muilla tavoin. Monilla harrastus ei siksi ole ollut kestävää, rekikoiria onkin vaikeaa edes kutsua harrastukseksi kun kyseessä on ennemminkin elämäntapa.

En osaa sanoa millä tahdilla koiralaumaani tulen tulevaisuudessa kasvattamaan vai pidänkö sen samankokoisena, lainakoiria nimittäin löytyy aina valjakkoharrastukseen. Talvet lyhentyvät koko ajan, eli on totuttava ajatukseen pyörille siirtymisestä ja tänä vuonna olemme joutuneet kokemaan kuinka hauras matkailuala on ja moni on valitettavasti joutunut ison koiramäärän kanssa suuriin ongelmiin. Onneksi minulla ei ole mikään kiire ja olen enemmän kuin tyytyväinen nykyiseen laumaani ja tiedän koirieni olevan onnellisia.

Riita poikki ja Vega väliin

Lauman paluu yhteen yksikköön talvikauden jälkeen mietitytti taas. Monet sanovat, että koira unohtaa nopeasti ja uuteen ympäristöön totuttuaan vanhat laumakaverit ja ympäristöt unohtuvat. En usko tähän ajatukseen lainkaan ja luulen asian olevan aivan päinvastainen. Koirani ovat varmasti siinä uskossa, että teimme kivan autoreissun pohjoiseen ja sitten lähdettiin kotiin. Eivät ne ymmärrä, että tuo autoreissu kesti koko talven.

Lauman dynamiikka oli kuitenkin muuttunut. Vega oli saanut paljon itsevarmuutta ja Nunatak kasvanut teinistä nuoreksi aikuiseksi. Odessa sen sijaan oli asunut idässä koko talven, sisätiloissa tietenkin muiden kaltaistensa ihmisten kanssa. Eikä Odessa ollut minua unohtanut. Tietysti olimme puhuneet puhelimessa talven aikana ja se tervehti minua iloisesti kuten ennenkin. Annoin tyttöjen ensin tottua "uuteen" ympäristöön päivän ajan ennen kuin päästin ne tapaamaan Odessaa. Vanha rouva oli aivan täpinöissään kun pihalle oli muuttanut kolme uutta kaveria. Päästin koko lauman vapaaksi ja nuoriso vain juoksi Odessan ohi, joka jäi hölmistyneenä katsomaan ympäri pihaa sinkoilevia naapureitaan.

Kuva: "En pidä tästä leikistä enää", on hyvin selkeä viesti leikkikaverille, joka osaa lopettaa ajoissa.

Mitään ongelmaa ei ole ollut. Vega on huomattavasti sosiaalisesti taitavampi ja tunkee usein itsensä Veronan ja Nunan kiihtyvien leikkien väliin kuin rauhoitellakseen tilannetta. Nunan kanssa niiden lempileikki on laukata aivan älytöntä vauhtia ympäri aidattua aluetta ja painia sitten vähän kun edellä juossut jää kiinni. Kun toinen sanoo, että nyt kiitos riittää, paini loppuu siihen. Ja sitten taas leikitään. Ne myös leikkivät vetoleikkejä kepeillä, eivätkä leikit ole eskaloituneet riidoiksi. Melankoliaan taipuvainen Veronakin näyttää todella iloiselta ja tyytyväiseltä, sekin saa hurjia hepuleita ja antaa Nunan leikkiä rajujakin riepotteluleikkejä. Verona jopa kiipeilee itsenäisesti ja kuoputtelee maata elämästään nauttien.

Neljän nartun lauma elää tällä hetkellä todella harmonisesti, eikä minkäänlaista kireyttä tai kyräilyä ole ilmennyt. Tiedän, että arvokkaista resursseista, kuten ruuasta voi tulla riitoja ja koirat syövätkin valvotusti. Odessa on suhtautunut muuhun laumaan hieman varoen, yhä se kuitenkin menee tarhan ovelle pitämään järjestystä kun päästän koirat ulos.

Tärkeimpiä asioita laumasovun säilyttämisessä on mielestäni se, että riidat on sovittava ja konflikteja on vältettävä. En siis heitä veristä luuta neljän nartun keskelle ja tarhakoot on hyvä pitää suurina, jotta koirilla on tilaa väistää toisiaan ja hakeutua omaan rauhaan. Meidän tytöt tykkäävät usein asua samassa kopissa ja ne edelleen tunkeutuvat samaan koppiin, oli se miten pieni tahansa ja oli koppeja tarjolla kuinka monta tahansa. Riitojen sopimisella tarkoitan sitä, ettei koiria eroteta toisistaan konfliktitilanteessa. Liian usein tapelleet koirat otetaan erilleen ja niiden yhteen saattaminen jälkeenpäin voi olla vaikeaa, jopa mahdotonta. Kehun koiria pienestäkin rauhoittavasta eleestä ja pian toinen heittäytyy jo selälleen tai riitapukarit ainakin nuolevat toistensa kasvoja/korvia.

Tänään seurasin koirien eloa juoksutarhassa niiden löydettyä pikkujyrsijän raadon. Vega kantoi löytöään ylpeänä ja tutkaili sitä jonkin aikaa yksin. Muista koirista Nunatak kiinnostui löydöstä siinä määrin, että meni Vegan luo tekemään tarkempaa tutkimusta. Aikansa nuuhkittuaan Vega päätti piehtaroida edesmenneen päällä pariin otteeseen ja jatkoi sitten matkaansa. Verona kävi nuuhkaisemassa, muttei kiinnostunut. Nunatak otti isosiskosta mallia ja pyöräytti turkkiinsa arvokkaat hajut Vegan vanavedessä. Jos olisin mennyt paikalle käskemään koiria luopumaan arteestaan, olisi sen arvo varmasti noussut ja resurssikiista viittä vaille valmis.

Laumaa on hyvä seurata etäisyydeltä ja antaa koirien itse selvitä tilanteista mahdollisimman itsenäisesti. Omasta laumastaan voi löytää sovittelijan, resurssihirmun tai jopa laumakiusatun, joten lauman ihmisapinan on oltava tilanteen tasalla.