Seurasin susikeskustelua melko tiiviisti vuoden 2020 ajan ja törmäsin jatkuvasti toistuviin väitteisiin susiin ja itse susikeskusteluun liittyen. Olen ollut suden puolustaja koko ikäni ja olen syntynyt ja kasvanut Pohjois-Karjalassa susireviirillä. Perheeseeni ja lähipiiriini on aina kuulunut metsästäjiä ja olen itse ammatiltani erä- ja luonto-opas. Susiin liittyvä konflikti kärsii populismista, jolloin tilaa totuudelle jää hyvin vähän. Suden vastustajat ovat ketun- tai siis sudenhäntä kainalossa piilotellen todellista tarkoitusperäänsä. He levittävät disinformaatiota susista, tutkijoista ja luonnonsuojelutahoista tarkoituksenaan levittää pelkoa ja vihaa luontoa kohtaan.
Suden kanta-arvio on Luonnonvarakeskuksen tuottama arvio susien määrästä. Se julkaistaan vuosittain ja se perustuu tieteellisiin menetelmiin, kuten DNA-analyysiin ja jälkihavaintoihin. Luke on maa- ja metsätalousministeriön alainen tutkimuslaitos, eikä sillä ole minkäänlaista agendaa susikannan suhteen. Susien vastustajat eivät usko tieteelliseen näyttöön, vaan luottavat mieluummin mitä erikoisempiin salaliittoteorioihin susien moninkertaisesta määrästä siirtoistutuksiin.
Uhanalaisen lajin status aiheuttaa joissakin metsästäjissä hämmennystä. Lajina susi ei olekaan kansainvälisesti uhanalainen, mutta emme voi jättää luonnon ja lajien suojelua muiden vastuulle. Siksi uhanalaisuutta tarkastellaan myös valtiokohtaisesti ja valtioilla on vastuu oman alueensa luonnosta. Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys. Yksi esimerkki on metsäpeura, jonka suomalaiset metsästäjät tuhosivat maasta kokonaan. Jos Venäjällä olisi tehty samoin, koko laji olisi jo kuollut sukupuuttoon. Sama voi käydä mille tahansa lajille ja siksi uhanalaisuutta tarkastellaan myös valtioittain. Metsästäjät eivät voi valita mitä lajeja Suomessa suojellaan.
Suotuisan suojelun tasolla tarkoitetaan sitä tasoa, jolla laji säilyy elinkelpoisena osana elinympäristöään. Suden kohdalla tästä on määritelty EU:n luontodirektiivissä ja alaraja tuolle tasolle on määritelty maa- ja metsätalousministeriön johdolla laaditussa Suomen susikannan hoitosuunnitelmassa ja se on 25 lisääntyvää paria. Tämä perustuu jälleen tieteelliseen tutkimukseen ja mm. geneettisen monimuotoisuuden säilyttämiseen, jolloin kanta pysyy elinvoimaisena. Esimerkkejä monimuotoisuuden häviämisen tuottamista ongelmista on mm. Norjasta ja Isle Royalelta USA:sta.
25 lisääntyvää paria perustuu koirien kasvattajillekin tuttuun teholliseen populaatiokokoon, mutta toinen perusta on myös laumapohjainen demografinen elinkykyanalyysi. Se, että pienin elinvoimainen kanta saavutetaan, ei tarkoita suotuisan suojelun tasoa ja metsästyksen aloittamista. Suotuisan suojelun taso saavutetaan vasta pitkällä aikavälillä, eikä tällä hetkellä metsästäjien tarvitse edes haaveilla metsästyksen aloittamisesta.
Kannanhoidollisella metsästyksellä ei ole mitään tieteellistä perustaa. Kyseessä on metsästäjien tarve pitää kilpaileva laji pienilukuisena ja turvata metsästyskoirien nykymuotoinen, epäeettinen käyttö. Luontoa ei ole mitään tarvetta “hoitaa”. Kun kannat kasvavat liian suuriksi, ne myös pienenevät luonnollisen poistuman kautta. Metsästyksellä ei ole lisätty suden hyväksyntää, eikä lopetettu salametsästystä. Suojelun kannalta kannanhoidollinen metsästys on ollut katastrofi, eikä sitä tulisi toistaa.
Metsästyskoirat susien uhreina on pääsyy Pohjoismaiden järjettömään susivihaan. Ensin on mainittava, että suurpedot ovat vain pieni osa metsästyskoirien kuolinsyistä, liikenneonnettomuuksien ollessa niistä yleisin. Niiden lisäksi metsästyskoirat kuolevat hirvien tallomina, hukkumalla, harhalaukauksissa, muissa onnettomuuksissa maastossa kuten tippuminen tai oksaan juokseminen, sekä luolakoirilla luoliin tukehtuminen. Yksi näiden “rakkaiden perheenjäsenten” kuolinsyy on metsästyskäyttöön soveltumattomuus, jolloin koiran perhe itse päättää tappaa koiran, koska se ei toimi harrastusvälineenä. Kaikkien näiden kuolinsyiden varalta harrastaja ottaa koiralleen vakuutuksen. Kuitenkin täysin järjenvastaisesti yksi näistä luonnollisista riskeistä on sellainen, että sitä ei hyväksytä ja valtiota vaaditaan korvaamaan kun koira kuolee suden reviirikiistan tai metsästyksen seurauksena. On myös huvittavaa, että koiria käytetään susia metsästäessä ja karkoittaessa, mutta samalla susien väitetään estävän koirien kanssa metsästäminen.
Toinen fakta on, että nykyisen kaltainen metsästys, jossa koira lasketaan metsään tutkapanta kaulassa on vasta muutaman vuosikymmenen vanha - ei ikiaikainen elämäntapa. Vielä aivan viime vuosikymmenille asti esim. hirvenmetsästyksessä käytettiin ajoketjuja. Myöskin koirarodut ovat muuttuneet, eivätkä ne ole enää kokonaisvaltaisia metsästyskoiria, jolloin hyvä metsästyskoira oli koira, joka palasi elossa metsältä. Hyvän koiran tulee osata tarkkailla myös ympäristöään. Valitsemalla oikean rodun, oikean metsästystavan ja kiinnittämällä huomiota jalostukseen voidaan metsästystä harrastaa koiran kanssa myös susialueilla.
Pihasusi on susien vastustajien keksimä termi susista, jotka ovat liikkuneet ihmisasutusten lähettyvillä. Suomessa ei enää ole suuria erämaita ja luonnontilaista metsää on jäljellä alle 5 %. Ihminen tuhoaa kiihtyvällä vauhdilla susien elinympäristöä ja levittäytyy itse yhä laajemmalle alueelle. Harva eläin Suomessa elää kohtaamatta ihmisen jälkiä ja on täysin normaalia, että eläimet liikkuvat myös lähellä ihmisasutusta. Susi on älykäs eläin ja se hankkii ravinnon sieltä, mistä sen helposti saa. Tästä meillä on esimerkkinä koira, joka kesyyntyi sudesta liikuttuaan asutusten liepeillä, käyttäen ihmisten jätteitä ravintonaan. Susien liikkumista ihmisten lähellä ehkäistään poistamalla ravintohoukuttimet. Niihin kuuluvat niin haaskat, irtokoirat kuin suojaamattomat kotieläimetkin.
Koirasudet ovat suden ja koiran lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Olen aina ollut niiden kasvatusta ja lemmikkinä pitoa vastaan, sillä usein arkoina eläiminä ne joutuvat elämään stressaavassa ympäristössä koko elämänsä ja niitä päätyy liian usein vääriin käsiin. Koirasudet eivät myöskään kuulu luontoon ja ne ovat pelkästään haitaksi sudelle. Suojelutahoilla ei ole mitään syytä hyysätä koirasusia luonnossa tai laittomina kotieläiminä. Suomen luonnosta on löytynyt hyvin vähän koirasusia, ne pystytään erottamaa susista DNA-testien avulla. Luke on tehnyt tutkimusta Suomen susikannasta ja se on tehty eri alueilla ja eri aikoina eläneistä susista, jotta tutkimus on ollut mahdollisen kattava, eikä tutkimuksissa löytynyt koiran perimää. Susia vastustavat pseudotieteilijät levittävät jatkuvasti disinformaatiota Suomen susikannan perimästä, väittäen eläinten olevan koirasusia. Väitteille ei ole tieteellistä näyttöä.
Susi ja koira ovat saman lajin villi ja kesy versio. Niiden ero on määritelty mm. CITES-sopimuksessa olevan neljä sukupolvea ja DNA-testeillä pystytään määrittämään milloin kyseessä oleva eläin on katsottava sudeksi, koiraksi tai koirasudeksi. Nykyiset testit ovat niin tarkkoja, että niillä pystytään erottamaan jopa eri koirarotuja toisistaan. Ei siis ole olemassa eläimiä, jotka ovat 100 % susia tai 100 % koiria kun kyse on samasta lajista. Esimerkiksi meissä eurooppalaisissa nykyihmisissä on neandertalin ihmisen geenejä, joten tällaiset puhdasrotuisuusajatukset on hyvä jättää historian sivuille. Koirankasvattajien on helppo ymmärtää, ettei perimä noudata suoraviivaista 50-50 periytymistä niin, että tietyt ominaisuudet periytyvät yksilöille halutulla tavalla. Eläin voi fenotyypiltään (anatomia, fysiologia, biokemia ja käyttäytyminen) vaikuttaa sudelta, vaikka kyseessä olisi koira tai toisinpäin, koiralta vaikuttava eläin voi olla susi. Esimerkiksi mustat sudet ovat perineet turkin värin kesykoirilta. Risteymät tapahtuivat tuhansia vuosia sitten ja nämä mustat sudet ovat susia, eivät mitään muuta. Siksi ainoa luotettava menetelmä on DNA-analyysi. Mainitsen vielä, että myös koirasuden ja villikoiran ampuminen ilman viranomaismääräystä on Suomessa laitonta.
Paikallisten susivastaisuus on sitkeästi elävä myytti susikeskustelussa. Yksi yleisimpiä kommentteja on se, että susien suojelijat asuvat kaupungeissa ja vastustajat maaseudulla. Todellisuudessa suojelijoita löytyy paljon myös susireviireiltä, mutta kuvan paikallisten susivastaisuudesta muodostaa äänekäs joukko metsästäjiä. Tähän vaikuttaa myös ns. vaikenemisen kulttuuri, jota on suden salametsästyksen kohdalla tutkinut Itä-Suomen yliopiston ympäristöpolitiikan emeritusprofessori Pertti Rannikko. Susireviirien asukkaat eivät ole homogeeninen ryhmä ja metsästäjienkin on hyvä se muistaa, sillä maanomistajat voivat kieltää metsästyksen maillaan kokonaan. Susivastaisuus yleistetään usein koskemaan kaikkia metsästäjiä, koska susimyönteiset metsästäjät tuovat äänensä harvemmin kuuluviin.
Salametsästys on tutkimusten mukaan Suomen susien yleisin kuolinsyy. On useita tapauksia, joissa poikkeuksellisesti käyttäytyvä susi on tapettu viranomaisten määräyksellä ja patologisissa tutkimuksissa eläimistä on löydetty vanhoja hauleja merkkinä salametsästyksestä. Suhteellisesti eniten salametsästetään kuitenkin pantasusia, eli tutkimukseen pannoitettuja susia, joiden sijaintitietoja on myös jaettu koirilla metsästävien avuksi (kiitoksena yhteistyöstä pantasusia on tapettu laittomasti). Pääosin salametsästyksen tutkimus perustuu kuitenkin populaation kasvun ja kuolleisuusriskien mallinnukseen, sillä salametsästyksen todellista mittakaavaa on vaikea määritellä kiinnijäämisriskin ollessa vain 10 %. Tutkimusten mukaan kannanhoidollinen metsästys ei vähennä salametsästystä Suomessa, vastaavia tuloksia on saatu USA:ssa Wisconsinissa ja Michiganissa tehdyssä tutkimuksessa.
Poikkeusluvat ovat Suomen riistakeskuksen myöntämiä tappolupia, jotka ovat aina vahinkoperusteisia ja metsästyksen on kohdistuttava vahinkoa aiheuttavaan yksilöön. Suomi on saanut EU:n tuomioistuimelta ennakkoratkaisun, joka johti myös korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuun riistakeskuksen myöntämistä luvista laittomina. Poikkeuslupia myönnetään edelleen luontodirektiivin vastaisesti ja suojelutahot joutuvat tekemään niistä jatkuvasti valituksia. Meillä on siis pukki kaalimaan vartijana kun metsästäjät itse päättävät poikkeusluvista.
Poliisin määräys on keino tappaa susi, joka aiheuttaa vaaraa ihmisen hengelle, terveydelle tai huomattavaa vahinkoa omaisuudelle. Se ei ole koskaan ennakoiva tai kannanhoidollinen toimenpide ja ennen määräystä tappaa susi on käytettävä muita keinoja, yleisimmin karkoitusta. Huolta, uhkaa tai vaaraa aiheuttavien susien määritelmät ovat luettavissa Suomen susikannan hoitosuunnitelmassa. Poliisi puuttuu tilanteeseen uhkaa, vaaraa ja vakavaa vaaraa aiheuttavissa tilanteissa ja sutta yritetään ensisijaisesti karkoittaa ääni-, valo-, ja kipupelotteilla, sekä koirien avulla. Ihmisarkuuden menettäneet sudet ovat Suomessa äärimmäisen harvinaisia ja on tapauksia, joissa poikkeuksellisesti käyttäytyvien susien taustalla on salametsästyksen susille aiheuttamat vammat.
Poronhoitoalue on tullut itselleni tutuksi työskenneltyäni erä- ja luonto-oppaana Ruotsin ja Suomen Lapissa. Tilanne on absurdi, sillä Lappia mainostetaan aitona erämaana, mutta joudun tuottamaan asiakkaille pettymyksen kertomalla totuuden, ettei Lapissa ole susia käytännössä ollenkaan. Suomessa poronhoito ei ole pelkästään saamelaisten oikeus ja tämä yksi elinkeino talloo jalkoihinsa alkuperäisen luontomme. Ei pelkästään susia ja ahmoja, vaan ylilaidunnus on todellinen ongelma alkuperäisluonnolle.
Luonnonsuojelijat, jotka pitävät huolen siitä, että uhanalaisen lajin suojelu onnistuu ja siihen liittyviä lakeja noudatetaan joutuvat jatkuvasti ns. maalituksen kohteiksi. Heihin kohdistetaan yksilöityä vihapuhetta ja heidän osoitetietoja julkaistaan sosiaalisessa mediassa. Luonnonsuojeluyhdistyksistä levitetään disinformaatiota laittomuuksien tekijöinä, eivätkä nämä suden vastustajat tunnu ymmärtävän edes yksinkertaisempia yhdistyslain perusteita laajoista lakikokonaisuuksista puhumattakaan. Yritykset vaientaa suojelutahot ovat tyypillisiä susikeskustelussa.
Suden vaarallisuus perustuu lähinnä pelkoihin. Susi on suurpeto, joka pystyy tappamaan ihmisen, mutta sen vaarallisuutta tulee tarkastella mittakaavassa. Suomessa viimeiset ihmisuhrit ovat 1800-luvun lopulta. Tavallisin syy ihmisvahinkoon on ollut rabies, mikä selittää myös Suomen tilannetta 1800-luvulla. Noilta ajoilta on huomioitava myös lukuisia muita seikkoja, joita on selvitetty Luontoliiton Susiryhmän artikkelissa ihmisvahingoista (linkki tekstin lopussa). Riski joutua suden uhriksi on hyvin pieni. Metsästäjät tappoivat vuonna 2020 kaksi ihmistä, toinen heistä oli maastopyöräilijä, joka ammuttiin Urho Kekkosen Kansallispuistossa. Tilastojen valossa metsästäjä on sutta vaarallisempi, mutta puheenvuorot metsästyksen rajoittamisesta ovat kummastuttavan vähissä.
Lopuksi, avaimet konfliktin ratkaisemiseksi ovat jo käytössämme. Meillä on huolellisesti laadittu susikannan hoitosuunnitelma, nyt meidän pitäisi vain noudattaa sitä. Todellinen tarkoitus susikannan tuhoamiseen tulee ainoastaan niiltä metsästäjiltä, jotka haluavat jatkaa nykymuotoista koirilla metsästämistä ilman yhtä luonnollista riskiä. Susien liikkeiden jatkuva kyttääminen ja mediassa näkyminen palvelee ainoastaan tätä tarkoitusta. Toivon, että luontoa kunnioittavat metsästäjät ja susimyönteiset paikalliset tuovat jatkossa ääntään kuuluvammin esiin.
Kuvat: Olen toistaiseksi nähnyt susia vain tarhaolosuhteissa. Saksassa pääsin aitauksen sisään valokuvaamaan susia, joita ei oltu kesytetty, eivätkä ne olleet tottuneet ihmisen käsittelyyn. Oli hienoa nähdä niiden alkukantaisia koiriani vastaava käyttäytyminen. En pelännyt susia edes ollessani niiden kanssa samassa aitauksessa, vaikka nämä uteliaat nuoret sudet tulivat melko lähelle. Sudet ovat hienoja eläimiä ja kunnioitusta herättäviä koiriemme esi-isiä.
Lähteitä
Suomen susikannan hoitosuunnitelma, joka jokaisen susista kiinnostuneen tulisi lukea:
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/161865/MMM_2019_24.pdf
Ihmisvahingot Suomessa ja maailmalla:
http://www.luontoliitto.fi/susiryhma/susitietoa/ihmisvahingot
Koirasusista Perhon salametsästystapauksen yhteydessä:
https://yle.fi/uutiset/3-7638954
Suutarinen, J. 2019. Ecology of lawbreaking, Effects of poaching on legally harvested wolf populations in human dominated landscapes. Acta Univ. Oul. A 730, 2019.
Koskela, A. 2008. Erilaisten hoitosuunnitelmien ja tilastoimattoman kuolleisuuden vaikutukset Suomen susikannan kehitykseen populaation elinkykyanalyysin perusteella. Pro gradu – tutkielma. Oulun yliopisto, Biologian laitos. 23.4.2008.
Waples R. S. & Faulkner J. R. 2009. Modelling evolutionary processes in small populations: not as ideal as you think. Molecular Ecology 18: 1834–1847.
