Lapin kuvaterveiset osa II

Tässä vielä viimeiset kuvat reissultamme. Kotimatkan junassa Verona olisi halunnut viettää sylissäni nukkuen, ilmeisesti mättäällä makoileminen alkoi jo riittää ja kuonotelineeksi piti saada minun käsi!

Lapin kuvaterveiset osa I

Jatkuu...

Reippailijat pohjoisessa

Koska me ei olla ihan turhia jätkiä piti syksylle repäistä vielä vaellusreissu Lappiin Pyhä-Luoston kansallispuistoon. Veronan tehtävänä oli tietenkin hinata minua perässään, lämmittää kylmänä syysyönä ja toimia hurjana vahtikoirana. Ei ollut vaikea valita kuka koira lähtee mukaan; Sero on jo vanha, Vega liian nuori ja Odessa olisi touhottanut tunturin rinnettä alas sellaista vauhtia, että koko retkikunta olisi vyörynyt alas samaan tahtiin.

Kotiin palatessa rinkalla oli painoa 13 kg, joista koiran tarvikkeita oli pieni viltti, pieni juomakuppi ja alumiininen ruokakuppi.  


Koiran mukana olo viikonlopun vaelluksella ei siis tuo juurikaan lisäpainoa rinkkaan. Muita varusteita olivat vetovyö, joustava vetoliina, kaulapanta, x-back vetovaljaat, luut ja kuivaruuat. Kaksi jälkimmäistä kulkivat Veronan omassa repussa, lisäpainona oli omia ruokiani ja paluumatkalla Verona sai toimia roskakuskina, jolloin repussa kolisi mm. peltipurkkeja. Taskuissa oli lisäksi kakkapusseja, pussillinen makupaloja ja Veronalla talutushihna repussaan. Muita varusteita ei kaivattu, vilttikin oli ylimääräinen ja päätyi omaksi tyynykseni (jonka päällä tosin Verona halusi nukkua).

Verona ei ollut aiemmin kantanut reppua, se kuitenkin paineli menemään kiinnittämättä reppuun minkäänlaista huomiota. Ei se ollut käyttänyt haalariakaan, mutta ei piitannut siitäkään. Olen todella onnellinen siitä miten sopeutuvia koiramme ovat luonteeltaan! 

Tähän aikaan suosituilla vaellusreiteillä on yleensä melkoinen ruuhka, joten teltta kulki rinkassa koko matkan. Sielläkin oli pitkään nautittu pilvettömistä taivaista, mutta meidän saapuessa taivas roikkui alhaalla ja lupaili sadetta. Meille sää oli kuitenkin juuri sopiva, rinkkaa kantaessa oli sopiva lämpötila ja Veronankaan ei tarvinnut käristyä auringossa. 

Pyhä-Luosto ei ole reitti vaativimmasta päästä ja meillä oli aikaa pitää taukoja ja minulla aikaa ottaa noin sata tuhatta kuvaa Veronasta. Jalkauduimme Luoston puolella, missä käytännöllisesti ja urheiluhenkisesti kiskaisimme lohilounaat juuri ennen vaelluksen alkua. Luostolla oltiin hyvin koiraystävällisiä, jätin Veronan kahvilan kuistille, vaikka se ystävällisesti kutsuttiin myös sisälle.

Koko vaelluksen Verona veti liina kireällä ja oli aina innokas pukemaan valjaat ja ottamaan repun selkäänsä. Menohalut eivät näyttäneet vähentyvän ja Verona liikkui kuin vuorikauris kivikkoisessa maastossa. Isokurun portaatkin mentiin vauhdikkaasti molempiin suuntiin; ylös oli hirmuinen veto päällä ja alas jouduin taluttamaan Veronan vierellä (muuten olisimme olleet alhaalla huomattavasti nopeammin...). Poroja emme (onneksi) nähneet ollenkaan koko vaelluksen aikana. Verona tosin otti vainun pariinkin otteeseen.

Pyhä-Luostolla koirat ovat tervetulleita niin päivä- kuin autiotupiinkin, joten Veronakin pääsi sisätiloihin. Ennen lähtöä kannattaa kuitenkin tarkistaa minne koiria saa viedä ja varautua siihen, että veto-oikeus on aina koirattomilla. Voi siis käydä niin, että koira jää yöksi ulos erämaan armoille tai parasta on tietysti kantaa se teltta mukana. Verona käyttäytyi ja toimi tehtävässään hyvin sukkafetissiään ja pientä kleptomaniaa lukuunottamatta. Yöt Verona nukkui tiiviisti vieressäni ja osasi hyvin rauhoittua kun nukkuma-aika koitti.

Pitkät matkat julkisilla kuluivat Veronalla lähinnä nukkuessa. Matka-asuna toiminut Rukan haalari taisi pehmentää siperianhuskyn imagoa koska emme saaneet kauhistuneita ”susi taajamassa”-katseita. Onhan Verona toki poikia pienempikin ja pienine korvineen sekä isoine silmineen aika hellyttävä näky, mutta ennen kaikkea ilmeisesti kukaan tuulipukua käyttävä ei voi olla paha. Kotimatkalla puhelimeni virta oli loppua kriittisellä hetkellä kun hain tietoja miten pääsemme Kajaanissa rautatieasemalta bussiasemalle. Joko olisimme lähteneet seikkailemaan kaupungille tai luottaneet sen varaan, että bussi ajaa rautatieaseman kautta. Onneksi saimme kuitenkin apua ystävälliseltä perhetutulta, joka tarjoutui jopa heittämään meidät bussille, kiitos hänelle siitä!

Tätäkään reissua ei oltu sen kummemmin suunniteltu ja matkaan lähdettiin melko ex tempore-meiningillä. Tietysti olen aina halunnut käydä koiran kanssa napapiirin yläpuolellakin vaeltelemassa ja tätä reissua varten oli jo kaikki varusteetkin valmiina, joten mitäs siinä sen kummempia suunnittelemaan. Seuraavalla kerralla voisin ehkä vilkaista karttoja etukäteen ja nyt kun talvikausi rekiretkineen on tulossa hankkia lisää talvikäyttöisiä varusteita.

Matkakokoinen lauma

Lähdimme pitkästä aikaa tien päälle. Verona kiinni vetovyölle ja rinkka selkään, siinä on matkakokoinen laumamme. Verona on pudottanut lähes kaiken pohjavillan, joitakin karvatuppoja odottaa vielä kypsymistä ja irtokarvaa tarttuu kaikkeen mihin osuu. Alkoi olla tuulipuvun aika. Ei siksi, että Veronan säänkestävyys olisi huolenaiheena siellä minne matkaamme vaan siksi etteivät julkiset kulkuneuvot kanssamatkustajineen saa uutta karvapäällystettä.

Verona saa haalarin ylleen ja liikkuu tottuneesti kyytiin, siinä on sopeutuvainen koira. Julkisilla kulku on helppoa, kolmen vaihdon jälkeen saavumme määränpäähämme T&J:n luo. Koira on viimeisen päälle innoissaan ja esittelee kaikki käytöstapansa. Seuraavana päivänä Verona pääsee tositoimiin.

</teaser>

Laumaelämää

Laumassamme ei ole koskaan tapeltu niin, että veri ja korvanpalat lentävät. Ei ole tullut haavoja tai sairaalareissuja, eikä siis voi edes puhua varsinaisista tappeluista. Ensin lauman muodostivat urokset Sero ja Valo, joilla oli 2 vuoden ikäero. Niiden välillä ei ollut koskaan pienintäkään välien selvittelyä. Sero on rauhallinen johtajatyyppi, joka ei kiusaa tai komentele muita koiria, mutta tulee kyllä aina tarkastamaan tilanteen ja menee väliin tarpeen vaatiessa. Valolla ei ollut koskaan mitään tarvetta dominoida ketään, se oppi murisemaankin vasta Odessan tultua kun sen piti opetella komentamaan riehakasta pentua. 

Nykyisen trendin mukaan sanotaan, ettei koiralaumassa ole laumahierarkiaa eikä lauman johtajaa. Vanhat tiedot perustuivat susitutkimuksiin, jotka tehtiin tarkkailemalla vankeudessa eläviä susia. Koira ja susi ovat eriytyneet toisistaan jo kauan sitten, mutta ainakin siperianhuskyt käyttäytyvät hyvin paljon susia muistuttavasti. Ja lemmikkikoirathan elävät aina keinotekoisesti muodostetuissa laumoissa ja vankeudessa.

Näissä laumoissa yleensä on ”alfat ja omegat”. Meidän lauman keisarinna on Odessa, jolla laumanjohtaminen ”kihahti päähän” pentujen myötä. Se hoiti pentueensa onnistuneesti, pelkkä katse riitti ajamaan vastasyntyneistä kiinnostuneet lauman jäsenet kauas pentuhuoneen ovelta. Elein, äänin ja pienin kosketuksin se ohjaili pentuja ja piti ne turvassa. Keskenään pennut selättivät toisiaan ja testasivat samalla voimiaan ja taitojaan. Alistuessaan aikuisetkin koirat kääntävät korvat päätä vasten ja kierähtävät selälleen paljastaen kaulan ja vatsan ”ylempiarvoiselleen”. Niiden jotka väittävät, etteivät koirat fyysisesti selätä toisiaan kannattaisi käydä alkukantaisia koiria laumassa seuraamassa!

Koska laumat ovat keinotekoisia ”omegat” eivät pääse lähtemään laumasta ja saattavat kokea dominoivien koirien osalta kiusaamista. Laumassa alempiarvoiset (yleensä herkimmät) koirat joutuvat kiusatuiksi ja ne stressaantuvat joutuessaan väistämään ja pelkäämään dominoivia koiria. Dominoiva koira stressaantuu yhtä lailla muiden kyttäämisestä ja alistamisesta. Tästä syystä lauman johtaja on aina ihminen, jonka on osattava lukea koiria ja lopetettava tällainen käytös alkuunsa. Pahimmillaan laumassa on useampi voimakastahtoinen, doiminoiva koira, jolloin tappelut ovat väistämättömiä ja jokainen kyllä huomaa laumassa tällaiset ongelmat. Se mitä kaikki eivät huomaa on herkkä- ja vahvaluonteisen koirien välinen suhde, jolloin toinen elää koko ajan pelossa ja toinen stressaa jatkuvasti mm. resurssien päältä.

Nykyisessä laumassamme on 4 jäsentä. Odessa on selvästi kärkipaikalla ja valitsee ensimmäisenä parhaat paikat ja vie parhaat makupalat. Diktaattorin tavoin toisia ohjaileva johtaja ei luonnossa saisi laumaa hallintaansa.
Keinotekoisessa laumassa, joka elää rajatussa tilassa se on mahdollista. Sero väistää Odessaa, mutta ei poistu makuupaikaltaan muiden vaatimuksesta, Sero myös antaa muiden syödä herkkujaan, ruokakupin se pitää itsellään (toki pennut ovat poikkeus). Verona todella kilttinä koirana on myös jäänyt lauman pohjimmaiseksi ja se antaa Vegan viedä herkkujaan ja väistää pentua omaan paikkaansa ennemmin kuin komentaa sitä. Vieraassa laumassa koiramme ovat hyvin ”kohteliaita” ne eivät tepastele häntä pystyssä vieraan lauman edessä, vaan toimivat sovittelevasti ja laumaan sopeutuen. Sanoisin, että laumassa on kiinteä arvojärjestys ja tällaista keinotekoista laumaa ei pitäisikään verrata vapaaseen susilaumaan tai villikoirien laumaan, joissa eläimet eivät välttämättä muodosta staattisia laumoja, eikä siten myöskään pysyvää arvojärjestystä.


Sero, Verona ja Vega pystyvät syömään samasta astiasta ilman mielenosoituksia, mutta Odessa pääsee mukaan näihin yhteisruokailuihin vain valvovan silmän alla, muuten se saattaa rohmuta herkut itselleen. Ruokailut ovat aina valvottuja, jotta jokainen saa syötyä oman annoksensa (ilman valvontaa saattaavat vaihdella kuppejaan kun kukaan ei hampaat irvessä puolusta ruokaansa). On tärkeää, että jokaisella koiralla on ruokarauha. Niiden ei tarvitse luimistella ja pupillit lautasen kokoisina vilkuilla milloin toinen koira vie ruuan. Rekikoirissa näkee hienosti hoidettuja ruokintatilanteita ja sitten myös todella surkeasti hoidettuja jolloin koirat ovat silmin nähden jäykkiä ja stressaavat ruokintatilannetta.

Sero oli nuoruutensa todellinen ronkeli, lähes jokaisella ruokintakerralla se jätti lähes puolet syömättä. Vasta Odessan tultua ja laumaluvun noustua kolmeen se alkoi syömään omat annoksensa. Ja jos ei jakseta syödä ruoka piilotetaan niin ulkona kuin sisälläkin. Sisällä kupin päälle nostetaan kuonolla kuvitteellista hiekkaa/multaa ja siinä vaiheessa otan ruuan talteen tai kuppi voi päätyä jonnekin piiloon. Ulkona kuppi saattaakin olla haudattuna ihan for real. Alkukantaista laumakäyttäytymistä on myös ruuan oksentaminen pennuille. Sekä pentujen emä, että isoisä tarjosivat lämmitetyn aterian pennuille aina pentujen pyytäessä. Olen myös päässyt seuraamaan todella alkukantaisten siperialaisten koirien elämää ;) niin vastasyntyneitä pentuja kuin aikuisiakin koiria ja käyttäytyminen vastaa hyvin pitkälti old line siperianhuskyjamme.

Pentuja tietenkin myös hoidetaan yhdessä ja Odessa hoitaa vieraatkin pennut, Vegan se on adoptoinut täysin omakseen. Valeraskausoireita nartuillamme ei ole juurikaan ollut, toki Veronalla ei kovin montaa juoksua ole vielä ollutkaan. Pentujen jälkeen Odessa on ottanut asiakseen komennella myös aikuisia koiria, mikä ei ole ollenkaan hyvä piirre. Usein juuri vanhemmat, synnyttäneet nartut aiheuttavat laumassa ongelmia. Ja jos ”samanmielisiä” narttuja on laumassa useita, tilanne on räjähdysherkkä. En voi sanoa itseäni onnekkaaksi kun minulla on ollut niin sopuisia koiria, tällaisen tulisi olla normaalia siperialaislaumassa. 

YKSILÖNÄ LAUMASSA

Laumassa on aina kiinnitettävä huomiota yksilöihin. Ihmisen on nähtävä heti jos joku koirista ei voi hyvin. Sellaista käytöstä voi olla muiden koirien väistäminen ja kauempana pysytteleminen, herkkä koira stressaantuu jos se pelkää normaalia liikkumista ja toimintaa laumassa. Samoin ”kyttääjät” stressaantuvat jos ne ottavat silmätikukseen tietyn koiran tai koettavat dominoida koko laumaa.

Päivittäin on tarkastettava jokaisen koiran kunto, seurattava miten ne käyttäytyvät ja tutkia koirien terveys. Kesäaikaan koirat käydään läpi kuonosta hännänpäähän punkkien ja muiden ongelmien varalta. Hyvin hoidetuilla koirilla ei ole ikäviä ”yllätyksiä”. Kuten kaikilla käyttöroduilla siperianhuskylla on normaalisti todella korkea kipukynnys ja sen oireillessa näkyvästi jotain on jo pahasti vialla. 

Itse haluan tarjota jokaiselle koiralle myös yksilöllistä huomiota ja omaa aikaa. Koiramme kaipaavat ihmiskontaktia, eivätkä varmasti olisi onnellisia jos niiden elämä olisi tarhassa kyhjöttämistä ja ainoa kontakti olisi ruokintahetket ja koirilla ajo. Jokaisen kanssa tehdään jotain ”omaa juttua”, oli se sitten näyttelyharrastus harjoituksineen tai Kaverikoiravierailut. Viikottain koirat pääsevät yksilöllisille kävelyille, kesäaikana uimaan ja muuten käydään vaikka kavereiden luona tai koirapuistossa. Pentujen kanssa on käyty pentuharjoittelussa, nyt pitäisi keksiä Vegallekin joku oma juttu. Huomion keskipisteenä oleminen saa kyllä leveän huskyhymyn koiran kasvoille kun se pääsee yksin auton koirahäkkiin – jotain superkivaa on tiedossa! Kotiin jäävien ilmeet ovatkin sitten sydäntäsärkeviä kun ne silmät pyöreinä ja vakavin ilmein jäävät katsomaan loittonevaa autoa.

Uusille koirille tulee yleensä annettua enemmän huomiota, mutta vanhoja ei pidä unohtaa. Vega ”mei mei” on sellainen kroonisesta halipulasta kärsivä pennun roikale, että Verona on tainnut olla hieman surumielinen The Vauvan roolin menettämisestä. Prinsessa Verona vaatii tietenkin omat huomionosoituksensa ja kirsupusut (joita muut eivät saa) ja haluaa yhä olla lauman vauva. Minun piti oikein järjestää sille oma hellittelyhetki ja laittaa muut koirat ulos. Menin lattialle istumaan ja johan Verona saapui kaino hymy kasvoillaan ja häntä koko koiraa keinuttaen se työnsi ensin pään kainaloon ja sitten itsensä syliin selälleen halittavaksi. Vega ei tosiaan hellyydenkaipuuta peittele, se suorastaan heittäytyy syliin selälleen ja luottaa täysin omiin ihmisiinsä. Vega myös haluaisi varastaa tyynynvieripaikan, mutta ikävä kyllä Veronalla on siihen pysyvä paikkavaraus. Onneksi huskytetriksessä oli vielä kainalopaikka vapaana! Odessan tyyli on tulla halaamaan minua kun istun tietokoneella; se laittaa etujalkansa olkapäilleni ja painaa pään kasvojani vasten, jolloin minun täytyy halata sitä hetken aikaa. Serollakin on oma hienovarainen tyylinsä pyytää huomiota. Se menee sängylle mylläämään peittoja ja haukahtelee sitten vaativasti. Kun saavun katsomaan, että mitä asiaa herralla nyt on se painaa päänsä ”nolona” etujalkojen väliin ja heittäytyy sitten rapsuteltavaksi.

Elämä koiralaumassa on hyvin antoisaa, mutta se vaatii myös paljon työtä, aikaa, vaivaa ja rahaa. Muistan lämmöllä sitä aikaa kun meillä oli vain Sero, kuinka se hemmoteltiin aivan pilalle ja kuinka se pääsi aina mukana kaikkialle ja sai aina kaiken huomion. Luulen, että Serokin olisi ollut täysin tyytyväinen ainoana koirana. Ja nyt kun sen näkee yhdessä tyttöjensä kanssa se todella nauttii laumaelämästä!