Reippailijat pohjoisessa

Koska me ei olla ihan turhia jätkiä piti syksylle repäistä vielä vaellusreissu Lappiin Pyhä-Luoston kansallispuistoon. Veronan tehtävänä oli tietenkin hinata minua perässään, lämmittää kylmänä syysyönä ja toimia hurjana vahtikoirana. Ei ollut vaikea valita kuka koira lähtee mukaan; Sero on jo vanha, Vega liian nuori ja Odessa olisi touhottanut tunturin rinnettä alas sellaista vauhtia, että koko retkikunta olisi vyörynyt alas samaan tahtiin.

Kotiin palatessa rinkalla oli painoa 13 kg, joista koiran tarvikkeita oli pieni viltti, pieni juomakuppi ja alumiininen ruokakuppi.  


Koiran mukana olo viikonlopun vaelluksella ei siis tuo juurikaan lisäpainoa rinkkaan. Muita varusteita olivat vetovyö, joustava vetoliina, kaulapanta, x-back vetovaljaat, luut ja kuivaruuat. Kaksi jälkimmäistä kulkivat Veronan omassa repussa, lisäpainona oli omia ruokiani ja paluumatkalla Verona sai toimia roskakuskina, jolloin repussa kolisi mm. peltipurkkeja. Taskuissa oli lisäksi kakkapusseja, pussillinen makupaloja ja Veronalla talutushihna repussaan. Muita varusteita ei kaivattu, vilttikin oli ylimääräinen ja päätyi omaksi tyynykseni (jonka päällä tosin Verona halusi nukkua).

Verona ei ollut aiemmin kantanut reppua, se kuitenkin paineli menemään kiinnittämättä reppuun minkäänlaista huomiota. Ei se ollut käyttänyt haalariakaan, mutta ei piitannut siitäkään. Olen todella onnellinen siitä miten sopeutuvia koiramme ovat luonteeltaan! 

Tähän aikaan suosituilla vaellusreiteillä on yleensä melkoinen ruuhka, joten teltta kulki rinkassa koko matkan. Sielläkin oli pitkään nautittu pilvettömistä taivaista, mutta meidän saapuessa taivas roikkui alhaalla ja lupaili sadetta. Meille sää oli kuitenkin juuri sopiva, rinkkaa kantaessa oli sopiva lämpötila ja Veronankaan ei tarvinnut käristyä auringossa. 

Pyhä-Luosto ei ole reitti vaativimmasta päästä ja meillä oli aikaa pitää taukoja ja minulla aikaa ottaa noin sata tuhatta kuvaa Veronasta. Jalkauduimme Luoston puolella, missä käytännöllisesti ja urheiluhenkisesti kiskaisimme lohilounaat juuri ennen vaelluksen alkua. Luostolla oltiin hyvin koiraystävällisiä, jätin Veronan kahvilan kuistille, vaikka se ystävällisesti kutsuttiin myös sisälle.

Koko vaelluksen Verona veti liina kireällä ja oli aina innokas pukemaan valjaat ja ottamaan repun selkäänsä. Menohalut eivät näyttäneet vähentyvän ja Verona liikkui kuin vuorikauris kivikkoisessa maastossa. Isokurun portaatkin mentiin vauhdikkaasti molempiin suuntiin; ylös oli hirmuinen veto päällä ja alas jouduin taluttamaan Veronan vierellä (muuten olisimme olleet alhaalla huomattavasti nopeammin...). Poroja emme (onneksi) nähneet ollenkaan koko vaelluksen aikana. Verona tosin otti vainun pariinkin otteeseen.

Pyhä-Luostolla koirat ovat tervetulleita niin päivä- kuin autiotupiinkin, joten Veronakin pääsi sisätiloihin. Ennen lähtöä kannattaa kuitenkin tarkistaa minne koiria saa viedä ja varautua siihen, että veto-oikeus on aina koirattomilla. Voi siis käydä niin, että koira jää yöksi ulos erämaan armoille tai parasta on tietysti kantaa se teltta mukana. Verona käyttäytyi ja toimi tehtävässään hyvin sukkafetissiään ja pientä kleptomaniaa lukuunottamatta. Yöt Verona nukkui tiiviisti vieressäni ja osasi hyvin rauhoittua kun nukkuma-aika koitti.

Pitkät matkat julkisilla kuluivat Veronalla lähinnä nukkuessa. Matka-asuna toiminut Rukan haalari taisi pehmentää siperianhuskyn imagoa koska emme saaneet kauhistuneita ”susi taajamassa”-katseita. Onhan Verona toki poikia pienempikin ja pienine korvineen sekä isoine silmineen aika hellyttävä näky, mutta ennen kaikkea ilmeisesti kukaan tuulipukua käyttävä ei voi olla paha. Kotimatkalla puhelimeni virta oli loppua kriittisellä hetkellä kun hain tietoja miten pääsemme Kajaanissa rautatieasemalta bussiasemalle. Joko olisimme lähteneet seikkailemaan kaupungille tai luottaneet sen varaan, että bussi ajaa rautatieaseman kautta. Onneksi saimme kuitenkin apua ystävälliseltä perhetutulta, joka tarjoutui jopa heittämään meidät bussille, kiitos hänelle siitä!

Tätäkään reissua ei oltu sen kummemmin suunniteltu ja matkaan lähdettiin melko ex tempore-meiningillä. Tietysti olen aina halunnut käydä koiran kanssa napapiirin yläpuolellakin vaeltelemassa ja tätä reissua varten oli jo kaikki varusteetkin valmiina, joten mitäs siinä sen kummempia suunnittelemaan. Seuraavalla kerralla voisin ehkä vilkaista karttoja etukäteen ja nyt kun talvikausi rekiretkineen on tulossa hankkia lisää talvikäyttöisiä varusteita.