Kebnekaise kuvin kerrottuna 2/2

Kebnekaisella polut ovat paikoin näin selkeät, laskeutuessa reitin näkee paremmin.

Mietin voisinko heittää vielä enemmän vaatteita pois! Lämmintä vaatetta on aina hyvä olla varalla. 

Hovikuvaaja Sannin otoksia nämä, joissa itse näyn. 

 Ja tässä onkin näkymä Ruotsin huipulta!

 Näkymä toiselle puolelle ja Kebnekaisen huippuharjannetta.

Huipulle jonottamassa. Jyrkkä jääseinämä ei tuntunut Vegaa pelottavan (olihan sillä omat "jääraudat").

 Yhteisiä huiputusposeerauksia tuli otettuun muutamia...

 Matkalla turvallisesti alaspäin. Laskeuduimme kävellen, sillä märkä lumi kasteli vaatteet, eikä liukuria ollut mukana.

 Auringonlaskun upeat värit, parempaa säätä ei olisi voinut toivoa (no, kylmempi olisi voinut olla)

Kohti auringonlaskua. Vega odottelee, että pääsen kävelykeppini kanssa eteenpäin.

 Siihen päättyi huiputuspäivän vuorokausi kuvien osalta. Instagramissa saatan julkaista vielä muita kuvia. 

Tässä kuvassa Vega seuraavana päivänä maisemista ja auringon lämmöstä nauttimassa.

 Kiitos LUATBANK taas ikimuistoisesta syysvaelluksesta! Minne menemmekään ensi vuonna!

Sumuun kadonneet, Hetta-Pallas 2015

Syysvaeltelua puurajan yläpuolella

Syksyn vaelluksemme suuntautui Käsivarren Lappiin Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Nyt suunnitteluaikaa oli enemmän, mikä johti kohdallani siihen, että jokainen varuste taulukoitiin, punnittiin ja mietittiin uudemman kerran. Silti mukaan mahtui mm. kurkku ja salsapurkki. Karttaakin tuli katsottua sen verran, että totesin Hetan olevan jotain muuta kuin tunturi. 

Vega oli nyt suunnilleen saman ikäinen kuin Verona viime vaelluksella, joten vertailun kannalta oli otollinen aika Vegan ensivaellukselle. Lämpötilat olivat laskeneet sen verran alaspäin ja päivämatkat pysyisivät alle 15 kilometrissä, jotta reissu ei olisi liian rankka alle 2-vuotiaalle koiralle. Vega kantoi itse kamansa. Energiantarve tuplaantuu kotimeininkiin verrattuna, joten Vegalla kulki valmiiksi annostellut lounaat ja illalliset omassa rinkassaan. Lounaat pelkkää kuivaruokaa ja illallisiin kuului lisäksi kuivattua jauhelihaa. Lisäksi oli tietenkin snacksit, joita Vega nautti ihmisten snacksitauoilla. Ruoka maistui Vegalle pääosin hyvin. Tämä oli selkeä ero Veronaan, jolle ruoka ei niin maistunut. Vega kyllä imuroi kaikki herkutkin kitaansa. 

Ensimmäisenä päivänä ajelimme Rovaniemelle nappaamaan lisää väkeä kyytiin ja jatkoimme vielä majoitukseen Könkäälle. Vega oli yllättävän rento uudessa jännässä paikassa ja tutki itsenäisesti uusia tiluksiaan. Aamiaisella jaoin kaikille Fury Roadin hengessä askarrellut selviytymisrannekkeet ja olimme valmiina vaellukselle. Hetta-Pallas ei ole rengasreitti, joten tarvitsimme autonsiirtopalvelun kuljettamaan autot Pallakselle. Hetan Kota toimitti autot ja järjesti myös venekyydin Hetasta Ounasjärven yli vaellusreitin lähtöpaikalle. Vegalle se oli ensikosketus veneilyyn ja hyvinhän se meni, ilman avustusta. Nyt se on jo ajellut lentokoneella, metrolla, bussilla jne. Jo lähdössä vettä sateli siihen malliin, että sadevarusteet pääsivät heti käyttöön.

Sumua Muumilaaksossa Sioskurussa

Puhdasta juomavettä oli hyvin saatavilla reitin varrella

Lounaspaikalle Pyhäkeron päivätupaan saapuessa vaatteet olivat jo niin märät, että lähes kaikki yllä ollut vaatetus pääsi kuivumaan avonaisen takan ympärille. Ensimmäinen ja ainoa kuukkelihavainto oli lounaspaikalta. Metsämiehen henki varmastikin yritti varoitella tulevasta koitoksesta. Seuraava reittiosuus oli rankka nousu Pyhäkerolle, eli yhdelle Pallaksen huipuista. Vastaantulijat varoittelivat kovasta tuulesta, alueelle oli aiemmissa säätiedotuksissa annettu myös myrskytuulivaroitus. Ja tuulta sitten riittikin. Vastatuulta tietenkin. Vettäkin tuli vaakatasossa kasvoja vasten piiskaten. Rinkan sadesuojat olisivat lähteneet tuulen mukaan, ellei niitä pitänyt käsivoimin paikoillaan ja tuuli tarttui ihmisiinkin, jolloin reitillä pysyminen oli välillä haasteellista. Vega painoi eteenpäin ja hengähdystauoilla käänsi hanurinsa tuulta kohti.

Huipun jälkeen taukoja ei voinut enää pitää tai olisi pitänyt kutsua pizzakopteri evakuoimaan paleltunut retkikunta. 10K Gore-Texit ja muut muovikalvot päästivät läpi alusvaatteita myöten. Myöhemmin kohdattu kanssavaeltajien usko kuivana pysymiseen ”eiku mulla on nää goretexit” aiheutti lähinnä hilpeyttä moista naiiviutta kohtaan. Retkikuntamme lääkäri on tänä vuonna huiputellut Elbrusin, Gran Paradison ja muutaman huipun Monte Rosalla, mutta meidän Suuri Tunturihuiputus veti vertoja moisille pikkusuorituksille. Siinä hieman kontrastia. Vain kylmyys puuttui. Vaikka valokuvia ei siinä tullut otettua, on Pyhäkerolle nousustamme kuitenkin videotaltiointia.

Läpikotaisin kastuneena on huojentavaa huomata autiotuvan siintävän edessä. Jännästi ensimmäisen päivän osuus mentiin melko nopeaa vauhtia. Ja se vasta hupia onkin kun mökissä on vastassa kuivassa ja lämpimässä puolet mökin kapasiteetin verran ihmisiä sanoen, että ei tänne kyllä mahdu. Silloin on onni, että autiotupien herrasmiessäännöt on hakattu jokaisen mökin seinään suht selkeästi ja jokainen voi tavata, että viimeisenä tulleille on aina tehtävä tilaa. Sopu kuitenkin antoi sijaa ja kaikkien varusteet pääsivät sisätiloihin yrittämään kuivumista. Rinkan sisältö oli kastunut makuupussia myöten. Vaihtovaatteet olivat kuivat ilmatiiviin pakkauksen ansiosta, samoin kaikki muu Minigrip-pusseihin pakattu (eli kaikki muu paitsi makari). Vega ei paljoa välitä kenen päällä nukkuu ja heittäytyykin parhaille paikoille vallaten yöllä lisää alaa itselleen. Pahoittelut siis kaikille Vegan uhreille. Koira oli hihnassa koko yön ja yritin parhaani mukaan hinata sitä takaisin omalle retkipatjalle aina huomatessani sen venytelleen itselleen vieraspaikkoja. Valituksia ei ainakaan livenä kuulunut.

Toisena aamuna jatkoimme vaatteiden kuivattelua ja lähdimme liikkeelle vasta sateen lakattua. Näimme pilkahduksen sinitaivasta, joka jäi myös auringon suhteen ainoaksi näköhavainnoksi koko reissun ajalta. Eläinhavaintoja oli edelliseltä päivältä myös kamikazedodot, joita joku saattaa kutsua riekoiksi. Ne hengailivat tunturissa sen kummemmin koiraakaan säikkymättä. Mutta nyt saatiin pohjoisen eläinhavaintoja oikein kunnolla, sillä poroja liikkui kaikkialla! Vega ei edes huomannut ensimmäistä porojengiä kuin vasta ottaessaan vainun mäen alla. Porot kulkivat välillä hyvinkin läheltä ja jäivät uteliaina katsomaan mikä tämä tällainen ryhmä on. Vega reagoi rauhallisesti, ei haukkunut, mutta olisi halunnut välillä liittyä porojen joukkoon. Poroja tosiaan nähtiin ihan viimeiseen päivään asti, kymmeniä ellei satoja. 

Lounastauko pidettiin Tappurissa, minne olin säästynyt sen verran kuivana, että lämmittelin vain kenkiä ja sukkia. Merinosukat Jaska Susinahkoissani tarjosivat jaloille sen verran hyvät olosuhteet, että yhtään rakkoa tai hiertymää ei tullut. Huolimatta siitä, että jalat olivat suurimman osan reissua märät. Kengissä oli hyvä maatuntuma ja pito märillä pitkospuillakin. Tosin surprise spagaatin esittäminen oli hyvin lähellä kun tauolla vedenhakureissulla vaihtoi crockseihin ja unohti ettei olekaan enää Jaskat alla. Sumun lailla alueella liikkui villiä huhua vesistöjä piinaavasta järvisyyhystä. Juomavedet otettiin silti virtapaikoista ja nautittiin keittämättä. Ja syyhyttä.

Väkeä ei reitillä liikkunut ruuhkaksi asti, mutta lähes jokaisella tuvalla oli joku kulkija. Hannukurussa kuitenkin saimme autiotuvan ihan omaan käyttöömme. Mikä tarkoitti sitä, että saimme kuivata vaatteet ja varusteet rauhassa. Joillakin on sellainen harhaluulo, että varusteet kuivaa sillä että ne lykkää kamiinan lähettyville. Ehei, kyseessä on suurempi operaatio, joka vaatii korkean lämpötilan, jatkuvaa valvontaa, kääntelyä ja priorisointia. Hannukurussa on myös mahdollisuus saunoa ja käydä tunturijärvessä uimassa. Tuo tilaisuus kannattaa todellakin käyttää. Hannukurun yössä oli pimeää ja pimeydessä liikkui jos jonkinlaista kulkijaa (poroja ja jäniksiä). Iltanuotiolla kuulimme traagisista ihmiskohtaloista ja Hannukurua piinaavista aaveista, eikä kenenkään kannattanut lähteä yksin pimeään – eksyminen oli taattua.

Kolmantena päivänä satoi edelleen. Ei voinut olla varma kävelikö puron pohjaa vai virtasiko kivisillä poluilla vain poikkeuksellisen paljon vettä. Kengät eivät säilyneet kauaa kuivana ja piti keskittyä kävelyyn välillä suota muistuttavassa maastossa. Lounaalla Suaskurun kodassa vaatteet ehtivät taas hyvin kuivua. Vega oli hieman väsynyt ja otti hyödyn ”uudesta kodista” nuokkumalla nuotion lämmössä. Sillä oli toisessa kainalossa pientä hiertymää, johon muodostui seuraavan yön aikana rakkula. Vega oli oireillut vain nuolemalla kainaloaan edellisenä iltana, enkä tiedä oliko hiertymän aiheuttaja valjaat vai rinkka. Märässä turkki ei suojaa kainaloita yhtä hyvin. 

Lumikeron huiputus sujui miellyttävämmässä säässä, vaika Lumikero huiputti meitä moneen otteeseen kun sumusta paljastui aina uusi huippu. Matkalla pysähdyimme ihailemaan (lähes tyhjää) Nammalakurun autiotupaa ja sen luksusvarusteluja kuten kuivaushuonetta ja näköalavessoja. Tämä oli suunnitelmassamme 3. yöpymispaikka, mutta ryhmä halusikin jatkaa vielä pari kilometriä kodalle, jolloin olisimme viimeisenä päivänä lähempänä määränpäätä. Sinne jäi lämmin ja valoisa tupa kuivaushuoneineen ja jätehuoltoineen. It'll be fun they said. Seuraava kohde oli täynnä ihmisiä, saimme juuri ja juuri omia varusteitamme kotaan kuivumaan. Jouduimme siis ulkoruokintaan ja telttamajoitukseen. Lounaat nautittiin taivasalla ja toivottiin, ettei yöllä sada. Yksikään teltta ei kestäisi alkureissun sademäärää. 

Neljäntenä päivänä herättiin ennen auringonnousua. Teltat olivat pysyneet suht kuivina, eikä vettä enää aamulla satanut. Ilmankosteus tosin oli 100% luokkaa. Telttaa purkaessa Vega katsoi minuun surkeana ja yritti vielä mennä telttaan sen ollessa jo rullalla. Siinä meni taas yksi Vegan koti. Viimeiselle etapille en enää laittanut Vegalle sen omaa rinkkaa ja vaihdoin sille flexin. Se selvästi piristikin pientä vaeltajaa, joka otti iloloikkia uudesta vapaudesta riemuiten. Aamiaisen jälkeen loppumatka meni todella nopeaan tahtiin. Pallas-hotelli ilmestyi sumusta kuin tyhjästä ja pian oltiinkin luontokeskuksella sivistyksen parissa. Kotimatkalla näkyi poroja aina Oulun korkeuksille asti, joten ajellessa saa olla tarkkana.

 

Lapin kuvaterveiset osa II

Tässä vielä viimeiset kuvat reissultamme. Kotimatkan junassa Verona olisi halunnut viettää sylissäni nukkuen, ilmeisesti mättäällä makoileminen alkoi jo riittää ja kuonotelineeksi piti saada minun käsi!

Lapin kuvaterveiset osa I

Jatkuu...

Reippailijat pohjoisessa

Koska me ei olla ihan turhia jätkiä piti syksylle repäistä vielä vaellusreissu Lappiin Pyhä-Luoston kansallispuistoon. Veronan tehtävänä oli tietenkin hinata minua perässään, lämmittää kylmänä syysyönä ja toimia hurjana vahtikoirana. Ei ollut vaikea valita kuka koira lähtee mukaan; Sero on jo vanha, Vega liian nuori ja Odessa olisi touhottanut tunturin rinnettä alas sellaista vauhtia, että koko retkikunta olisi vyörynyt alas samaan tahtiin.

Kotiin palatessa rinkalla oli painoa 13 kg, joista koiran tarvikkeita oli pieni viltti, pieni juomakuppi ja alumiininen ruokakuppi.  


Koiran mukana olo viikonlopun vaelluksella ei siis tuo juurikaan lisäpainoa rinkkaan. Muita varusteita olivat vetovyö, joustava vetoliina, kaulapanta, x-back vetovaljaat, luut ja kuivaruuat. Kaksi jälkimmäistä kulkivat Veronan omassa repussa, lisäpainona oli omia ruokiani ja paluumatkalla Verona sai toimia roskakuskina, jolloin repussa kolisi mm. peltipurkkeja. Taskuissa oli lisäksi kakkapusseja, pussillinen makupaloja ja Veronalla talutushihna repussaan. Muita varusteita ei kaivattu, vilttikin oli ylimääräinen ja päätyi omaksi tyynykseni (jonka päällä tosin Verona halusi nukkua).

Verona ei ollut aiemmin kantanut reppua, se kuitenkin paineli menemään kiinnittämättä reppuun minkäänlaista huomiota. Ei se ollut käyttänyt haalariakaan, mutta ei piitannut siitäkään. Olen todella onnellinen siitä miten sopeutuvia koiramme ovat luonteeltaan! 

Tähän aikaan suosituilla vaellusreiteillä on yleensä melkoinen ruuhka, joten teltta kulki rinkassa koko matkan. Sielläkin oli pitkään nautittu pilvettömistä taivaista, mutta meidän saapuessa taivas roikkui alhaalla ja lupaili sadetta. Meille sää oli kuitenkin juuri sopiva, rinkkaa kantaessa oli sopiva lämpötila ja Veronankaan ei tarvinnut käristyä auringossa. 

Pyhä-Luosto ei ole reitti vaativimmasta päästä ja meillä oli aikaa pitää taukoja ja minulla aikaa ottaa noin sata tuhatta kuvaa Veronasta. Jalkauduimme Luoston puolella, missä käytännöllisesti ja urheiluhenkisesti kiskaisimme lohilounaat juuri ennen vaelluksen alkua. Luostolla oltiin hyvin koiraystävällisiä, jätin Veronan kahvilan kuistille, vaikka se ystävällisesti kutsuttiin myös sisälle.

Koko vaelluksen Verona veti liina kireällä ja oli aina innokas pukemaan valjaat ja ottamaan repun selkäänsä. Menohalut eivät näyttäneet vähentyvän ja Verona liikkui kuin vuorikauris kivikkoisessa maastossa. Isokurun portaatkin mentiin vauhdikkaasti molempiin suuntiin; ylös oli hirmuinen veto päällä ja alas jouduin taluttamaan Veronan vierellä (muuten olisimme olleet alhaalla huomattavasti nopeammin...). Poroja emme (onneksi) nähneet ollenkaan koko vaelluksen aikana. Verona tosin otti vainun pariinkin otteeseen.

Pyhä-Luostolla koirat ovat tervetulleita niin päivä- kuin autiotupiinkin, joten Veronakin pääsi sisätiloihin. Ennen lähtöä kannattaa kuitenkin tarkistaa minne koiria saa viedä ja varautua siihen, että veto-oikeus on aina koirattomilla. Voi siis käydä niin, että koira jää yöksi ulos erämaan armoille tai parasta on tietysti kantaa se teltta mukana. Verona käyttäytyi ja toimi tehtävässään hyvin sukkafetissiään ja pientä kleptomaniaa lukuunottamatta. Yöt Verona nukkui tiiviisti vieressäni ja osasi hyvin rauhoittua kun nukkuma-aika koitti.

Pitkät matkat julkisilla kuluivat Veronalla lähinnä nukkuessa. Matka-asuna toiminut Rukan haalari taisi pehmentää siperianhuskyn imagoa koska emme saaneet kauhistuneita ”susi taajamassa”-katseita. Onhan Verona toki poikia pienempikin ja pienine korvineen sekä isoine silmineen aika hellyttävä näky, mutta ennen kaikkea ilmeisesti kukaan tuulipukua käyttävä ei voi olla paha. Kotimatkalla puhelimeni virta oli loppua kriittisellä hetkellä kun hain tietoja miten pääsemme Kajaanissa rautatieasemalta bussiasemalle. Joko olisimme lähteneet seikkailemaan kaupungille tai luottaneet sen varaan, että bussi ajaa rautatieaseman kautta. Onneksi saimme kuitenkin apua ystävälliseltä perhetutulta, joka tarjoutui jopa heittämään meidät bussille, kiitos hänelle siitä!

Tätäkään reissua ei oltu sen kummemmin suunniteltu ja matkaan lähdettiin melko ex tempore-meiningillä. Tietysti olen aina halunnut käydä koiran kanssa napapiirin yläpuolellakin vaeltelemassa ja tätä reissua varten oli jo kaikki varusteetkin valmiina, joten mitäs siinä sen kummempia suunnittelemaan. Seuraavalla kerralla voisin ehkä vilkaista karttoja etukäteen ja nyt kun talvikausi rekiretkineen on tulossa hankkia lisää talvikäyttöisiä varusteita.