Syksyn vaelluksemme suuntautui
Käsivarren Lappiin Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Nyt
suunnitteluaikaa oli enemmän, mikä johti kohdallani siihen, että
jokainen varuste taulukoitiin, punnittiin ja mietittiin uudemman
kerran. Silti mukaan mahtui mm. kurkku ja salsapurkki. Karttaakin
tuli katsottua sen verran, että totesin Hetan olevan jotain muuta
kuin tunturi.
Vega oli nyt suunnilleen saman ikäinen
kuin Verona viime vaelluksella, joten vertailun kannalta oli
otollinen aika Vegan ensivaellukselle. Lämpötilat olivat laskeneet
sen verran alaspäin ja päivämatkat pysyisivät alle 15
kilometrissä, jotta reissu ei olisi liian rankka alle 2-vuotiaalle
koiralle. Vega kantoi itse kamansa. Energiantarve tuplaantuu
kotimeininkiin verrattuna, joten Vegalla kulki valmiiksi annostellut
lounaat ja illalliset omassa rinkassaan. Lounaat pelkkää
kuivaruokaa ja illallisiin kuului lisäksi kuivattua jauhelihaa.
Lisäksi oli tietenkin snacksit, joita Vega nautti ihmisten
snacksitauoilla. Ruoka maistui Vegalle pääosin hyvin. Tämä oli
selkeä ero Veronaan, jolle ruoka ei niin maistunut. Vega
kyllä imuroi kaikki herkutkin kitaansa.
Ensimmäisenä päivänä ajelimme
Rovaniemelle nappaamaan lisää väkeä kyytiin ja jatkoimme vielä
majoitukseen Könkäälle. Vega oli yllättävän rento uudessa
jännässä paikassa ja tutki itsenäisesti uusia tiluksiaan.
Aamiaisella jaoin kaikille Fury Roadin hengessä askarrellut
selviytymisrannekkeet ja olimme valmiina vaellukselle. Hetta-Pallas
ei ole rengasreitti, joten tarvitsimme autonsiirtopalvelun
kuljettamaan autot Pallakselle. Hetan Kota toimitti autot ja järjesti
myös venekyydin Hetasta Ounasjärven yli vaellusreitin
lähtöpaikalle. Vegalle se oli ensikosketus veneilyyn ja hyvinhän se meni, ilman avustusta. Nyt se on jo ajellut lentokoneella, metrolla, bussilla jne. Jo lähdössä vettä sateli siihen malliin, että
sadevarusteet pääsivät heti käyttöön.
 |
Sumua Muumilaaksossa Sioskurussa |
 |
Puhdasta juomavettä oli hyvin saatavilla reitin varrella |
Lounaspaikalle Pyhäkeron päivätupaan
saapuessa vaatteet olivat jo niin märät, että lähes kaikki yllä
ollut vaatetus pääsi kuivumaan avonaisen takan ympärille.
Ensimmäinen ja ainoa kuukkelihavainto oli lounaspaikalta.
Metsämiehen henki varmastikin yritti varoitella tulevasta
koitoksesta. Seuraava reittiosuus oli rankka nousu Pyhäkerolle, eli
yhdelle Pallaksen huipuista. Vastaantulijat varoittelivat kovasta
tuulesta, alueelle oli aiemmissa säätiedotuksissa annettu myös myrskytuulivaroitus. Ja tuulta sitten riittikin. Vastatuulta
tietenkin. Vettäkin tuli vaakatasossa kasvoja vasten piiskaten.
Rinkan sadesuojat olisivat lähteneet tuulen mukaan, ellei niitä
pitänyt käsivoimin paikoillaan ja tuuli tarttui ihmisiinkin,
jolloin reitillä pysyminen oli välillä haasteellista. Vega painoi
eteenpäin ja hengähdystauoilla käänsi hanurinsa tuulta kohti.
Huipun jälkeen taukoja ei voinut enää
pitää tai olisi pitänyt kutsua pizzakopteri evakuoimaan paleltunut
retkikunta. 10K Gore-Texit ja muut muovikalvot päästivät läpi
alusvaatteita myöten. Myöhemmin kohdattu kanssavaeltajien usko
kuivana pysymiseen ”eiku mulla on nää goretexit”
aiheutti lähinnä hilpeyttä moista naiiviutta kohtaan.
Retkikuntamme lääkäri on tänä vuonna huiputellut Elbrusin, Gran
Paradison ja muutaman huipun Monte Rosalla, mutta meidän Suuri
Tunturihuiputus veti vertoja moisille pikkusuorituksille. Siinä
hieman kontrastia. Vain kylmyys puuttui. Vaikka valokuvia ei siinä
tullut otettua, on Pyhäkerolle nousustamme kuitenkin
videotaltiointia.
Läpikotaisin kastuneena on
huojentavaa huomata autiotuvan siintävän edessä. Jännästi
ensimmäisen päivän osuus mentiin melko nopeaa vauhtia. Ja se vasta
hupia onkin kun mökissä on vastassa kuivassa ja lämpimässä
puolet mökin kapasiteetin verran ihmisiä sanoen, että ei tänne
kyllä mahdu. Silloin on onni, että autiotupien herrasmiessäännöt
on hakattu jokaisen mökin seinään suht selkeästi ja jokainen
voi tavata, että viimeisenä tulleille on aina tehtävä tilaa. Sopu
kuitenkin antoi sijaa ja kaikkien varusteet pääsivät sisätiloihin
yrittämään kuivumista. Rinkan sisältö oli kastunut makuupussia
myöten. Vaihtovaatteet olivat kuivat ilmatiiviin pakkauksen
ansiosta, samoin kaikki muu Minigrip-pusseihin pakattu (eli kaikki
muu paitsi makari). Vega ei paljoa välitä kenen päällä nukkuu ja
heittäytyykin parhaille paikoille vallaten yöllä lisää alaa
itselleen. Pahoittelut siis kaikille Vegan uhreille. Koira oli
hihnassa koko yön ja yritin parhaani mukaan hinata sitä takaisin
omalle retkipatjalle aina huomatessani sen venytelleen itselleen
vieraspaikkoja. Valituksia ei ainakaan livenä kuulunut.


Toisena aamuna jatkoimme
vaatteiden kuivattelua ja lähdimme liikkeelle vasta sateen lakattua.
Näimme pilkahduksen sinitaivasta, joka jäi myös auringon suhteen
ainoaksi näköhavainnoksi koko reissun ajalta. Eläinhavaintoja oli
edelliseltä päivältä myös kamikazedodot, joita joku saattaa
kutsua riekoiksi. Ne hengailivat tunturissa sen kummemmin koiraakaan
säikkymättä. Mutta nyt saatiin pohjoisen eläinhavaintoja oikein
kunnolla, sillä poroja liikkui kaikkialla! Vega ei edes huomannut
ensimmäistä porojengiä kuin vasta ottaessaan vainun mäen alla.
Porot kulkivat välillä hyvinkin läheltä ja jäivät uteliaina
katsomaan mikä tämä tällainen ryhmä on. Vega reagoi
rauhallisesti, ei haukkunut, mutta olisi halunnut välillä liittyä
porojen joukkoon. Poroja tosiaan nähtiin ihan viimeiseen päivään
asti, kymmeniä ellei satoja.
Lounastauko pidettiin Tappurissa, minne
olin säästynyt sen verran kuivana, että lämmittelin vain kenkiä
ja sukkia. Merinosukat Jaska Susinahkoissani tarjosivat
jaloille sen verran hyvät olosuhteet, että yhtään rakkoa tai
hiertymää ei tullut. Huolimatta siitä, että jalat olivat
suurimman osan reissua märät. Kengissä oli hyvä maatuntuma ja
pito märillä pitkospuillakin. Tosin surprise spagaatin esittäminen
oli hyvin lähellä kun tauolla vedenhakureissulla vaihtoi crockseihin ja unohti ettei
olekaan enää Jaskat alla. Sumun lailla alueella liikkui villiä
huhua vesistöjä piinaavasta järvisyyhystä. Juomavedet otettiin
silti virtapaikoista ja nautittiin keittämättä. Ja syyhyttä.
Väkeä ei reitillä liikkunut
ruuhkaksi asti, mutta lähes jokaisella tuvalla oli joku kulkija.
Hannukurussa kuitenkin saimme autiotuvan ihan omaan käyttöömme.
Mikä tarkoitti sitä, että saimme kuivata vaatteet ja varusteet
rauhassa. Joillakin on sellainen harhaluulo, että varusteet kuivaa
sillä että ne lykkää kamiinan lähettyville. Ehei, kyseessä on
suurempi operaatio, joka vaatii korkean lämpötilan, jatkuvaa
valvontaa, kääntelyä ja priorisointia. Hannukurussa on myös
mahdollisuus saunoa ja käydä tunturijärvessä uimassa. Tuo
tilaisuus kannattaa todellakin käyttää. Hannukurun yössä oli
pimeää ja pimeydessä liikkui jos jonkinlaista kulkijaa (poroja ja
jäniksiä). Iltanuotiolla kuulimme traagisista ihmiskohtaloista ja
Hannukurua piinaavista aaveista, eikä kenenkään kannattanut lähteä
yksin pimeään – eksyminen oli taattua.


Kolmantena päivänä satoi
edelleen. Ei voinut olla varma kävelikö puron pohjaa vai virtasiko
kivisillä poluilla vain poikkeuksellisen paljon vettä. Kengät
eivät säilyneet kauaa kuivana ja piti keskittyä kävelyyn välillä
suota muistuttavassa maastossa. Lounaalla Suaskurun kodassa vaatteet
ehtivät taas hyvin kuivua. Vega oli hieman väsynyt ja otti hyödyn
”uudesta kodista” nuokkumalla nuotion lämmössä. Sillä oli
toisessa kainalossa pientä hiertymää, johon muodostui seuraavan
yön aikana rakkula. Vega oli oireillut vain nuolemalla kainaloaan
edellisenä iltana, enkä tiedä oliko hiertymän aiheuttaja valjaat
vai rinkka. Märässä turkki ei suojaa kainaloita yhtä hyvin.
Lumikeron huiputus sujui
miellyttävämmässä säässä, vaika Lumikero huiputti meitä
moneen otteeseen kun sumusta paljastui aina uusi huippu. Matkalla
pysähdyimme ihailemaan (lähes tyhjää) Nammalakurun autiotupaa ja
sen luksusvarusteluja kuten kuivaushuonetta ja näköalavessoja. Tämä
oli suunnitelmassamme 3. yöpymispaikka, mutta ryhmä halusikin
jatkaa vielä pari kilometriä kodalle, jolloin olisimme viimeisenä
päivänä lähempänä määränpäätä. Sinne jäi lämmin ja
valoisa tupa kuivaushuoneineen ja jätehuoltoineen. It'll be fun they
said. Seuraava kohde oli täynnä ihmisiä, saimme juuri ja juuri
omia varusteitamme kotaan kuivumaan. Jouduimme siis ulkoruokintaan ja
telttamajoitukseen. Lounaat nautittiin taivasalla ja toivottiin,
ettei yöllä sada. Yksikään teltta ei kestäisi alkureissun
sademäärää.
Neljäntenä päivänä
herättiin ennen auringonnousua. Teltat olivat pysyneet suht kuivina,
eikä vettä enää aamulla satanut. Ilmankosteus tosin oli 100%
luokkaa. Telttaa purkaessa Vega katsoi minuun surkeana ja yritti
vielä mennä telttaan sen ollessa jo rullalla. Siinä meni taas yksi
Vegan koti. Viimeiselle etapille en enää laittanut Vegalle sen omaa
rinkkaa ja vaihdoin sille flexin. Se selvästi piristikin pientä
vaeltajaa, joka otti iloloikkia uudesta vapaudesta riemuiten.
Aamiaisen jälkeen loppumatka meni todella nopeaan tahtiin.
Pallas-hotelli ilmestyi sumusta kuin tyhjästä ja pian oltiinkin
luontokeskuksella sivistyksen parissa. Kotimatkalla näkyi poroja
aina Oulun korkeuksille asti, joten ajellessa saa olla tarkkana.