Islanti - Vastakohtien saari koiraharrastajan silmin

Islanti tunnetaan vastakohtien maana, missä tuli ja jää taistelevat saaren hiljalleen repeytyessä kahtia. Upea, karu luonto näyttää ja tuntuu arktiselta, mutta noin puolet maasta kuuluu leudompaan subarktiseen vyöhykkeeseen ja koko Islanti sijoittuu napapiirin alapuolelle. Luontoa voisi kutsua jopa ihmiselle vihamieliseksi, sillä kaikenlaisia vaaroja Islannista löytyy vulkaanisesta aktiivisuudesta yllättäviin myrskytuuliin ja turisteja rannalta sieppaaviin aaltoihin. Silti turisteja Islannissa liikkuu aivan valtavat määrät.

Pääsin Islannin reissullani tutustumaan hyvin läheisesti maan koirakulttuuriin ja rekikoiraharrastajana ne olivatkin suurin mielenkiintoni kohde. Tämä kirjoitus on vain pieni avaus aiheeseen, sillä pelkästään koirakuviakin muistikortille kertyi satoja ja kaikkea opittua on vielä tallessa omassa päässäni.

Islanti on kuuluisa islanninhevosista, joita skandinaavit toivat saaren asutuksen yhteydessä 800-900-luvulla ja hevoset on pidetty puhdasrotuisina ja runsaslukuisina nykyaikaan asti. Islanninhevoset ovat todella arvostettuja, eikä Islantiin saa tuoda muualta hevosia ollenkaan. Rotu halutaan pitää puhtaana ja ulkopuolelta tulevat taudit voivat olla kohtalokkaita hevosille, siksi jopa hevostarvikkeiden tuonnin suhteen ollaan äärimmäisen tarkkoja.

Viikinkien mukana tuli toinenkin nelijalkainen kumppani; islanninlammaskoira, joka kuitenkin katosi historian sivuilta pitkäksi aikaa. Norjalaiset toivat 800-luvulla mukanaan buhund-tyyppisiä koiria ja niiden risteytyessä saarelle tuotuihin muihin, collie-tyyppisiin koiriin syntyi eristäytyneellä saarella uusi rotu islanninlammaskoira.

Koiria suorastaan vihattiin Islannissa pitkän aikaa. Nykyäänkin koiriin liittyy paljon harrastamista vaikeuttavaa lainsäädäntöä mm. hihnapakosta joidenkin kaupunkialueiden täydelliseen koirakieltoon. On hyvin yksinkertainen syy sillekin, miksi minulla ei ollut omaa koiraa mukana: Islantiin tuotava koira joutuu kuukauden kestävään karanteeniin. Islantilaisten koiravihan juuret juontavat 1900-luvun alkuun, jolloin lapamadon aiheuttama ekinokokkoosi tappoi ihmisiä. Naalien levittämä lapamato kulkeutui lampaisiin ja koska koiria ruokittiin epähygieenisesti madot kulkivat myös koirien läpi. Koirat olivat kaupungeissa kokonaan kiellettyjä vuodesta 1924 alkaen ja laki kumottiin vasta 80-luvulla.

Maaseudulla suhtautuminen koiriin oli (ja on yhä) rennompaa. Islanninlammaskoirat tulivat tarpeettomiksi kun lampaille rakennettiin korkeita aitauksia. Epidemiat tappoivat koiria ja koska koiraverot olivat niin korkeita, luovuttiin koirista monin paikoin maaseudullakin. Joidenkin lammastilallisten ennakkoluuloinen ja paikoin vihamielinen suhtautuminen haittaa koirien kanssa toimimista nykyäänkin. Erityisesti rekikoiria, isoja grönlanninkoiria pidetään pelottavina raatelijoina, vaikka tämänkään kennelin koirat eivät ole koskaan aiheuttaneet vahinkoa eläimille. Onneksi Islannista löytyi sitkeitä koiraharrastajia ja islanninlammaskoira rotuna saatiin säilytettyä ja Islannin kennelklubi perustettiin vuonna 1969 (esim. Suomen Kennelliitto perustettiin 1889). Nykyään tietämys on lisääntymässä ja vanhat ennakkoluulot vähentymässä.

Sleðahundaklúbbur Íslands on perustettu vasta vuonna 2010. Ei rekikoiriakaan Islannissa kovin kauaa ole ollut, vaikka harrastamaan pääsee jäätiköillä periaatteessa ympäri vuoden. Lumen puute on ratkaistu tarjoamalla kärryajeluita. Dogsledding Iceland, jossa kävin on perustettu vuonna 1997 ja on siten Islannin vanhin ja samalla suurin rekikoirakenneli n. 60 rekikoiralla. Noin puolet koirista on alaskanhuskyja ja puolet grönlanninkoiria. Alkuperäinen omistaja toimi Grönlannissa Sirius Patrolissa ja kennelin grönlanninkoirat polveutuvat noista työkoirista, muistona noista ajoista on myös kennelalueelle näytille laitetut valtavat komatik-reet. Rekikoiraklubi on toiminut aktiivisesti ja Islannissa kilpaillaan eri matkoilla ja koiramäärillä, sekä luokkia on myös esim. koirapyöräilyssä.

Rekikoirien pitäminen ei ole helppoa. Aivan kuin meillä Suomessa, leudot ja vähälumiset talvet tekevät reellä ajamisen melko mahdottomaksi maan eteläisissä osissa. Islannissa kuitenkin pääsee vuorille ja jäätiköille, missä lunta kyllä riittää. Maastot täytyy kuitenkin tuntea hyvin, sillä lumen alla on vaarallisen teräviä laavakiviä ja jäätiköillä tietenkin railoja. Myöskään eläinlääkäripalvelut eivät ole parhaasta päästä, esim. joitakin näytteitä joutuu lähettämään muualle Eurooppaan tutkittavaksi. Ja onhan Islanti myös hyvin kallis, koirien ruokinta, lääkintä ja eläinlääkäripalvelut maksavat paljon. 

Silti koirat hoidetaan erinomaisen huolellisesti. Olen moneen otteeseen kritisoinut kaupallisia rekikoirakenneleitä, sillä koiria kohdellaan pelkkinä työvälineinä. Joissakin paikoissa Lapissa hyvää koirien tuntemusta on muistaa koira nimeltä, eikä sekään kaikissa paikoissa onnistu. Monet paikat Suomessa ovat myös suoraan sanottuna saastaisia, tarhat ovat ulosteen peitossa ja koirat ovat likaisia. Tällainen ei tullut kuuloonkaan tässä kennelissä. Kun valjakkoajelut tehdään kennelistä käsin tarhoja siivotaan jopa 8-10 kertaa päivässä. Tarhat ja kopit myös pestään säännöllisesti ja koiria harjataan.

Vuorilla ollessa reissuketjut pidetään jatkuvasti siistinä. Sairaat koirat lääkitään, hoidetaan ja laitetaan sisätiloihin sairaslomalle. Pentuja syntyy vain tarpeeseen ja kaikki pennut pidetään kennelissä vanhuuteen asti. Valitettavan usein Suomessa pentuja annetaan syntyä ilman mitään jalostusohjelmaa, kunhan vain turisteille riittää pentuja syliteltäviksi. Kenneliin on tuotettu LD-kilpailuissa testattuja siitoskoiria Norjasta laajentamaan geenipoolia, eikä rescuepuoltakaan ole unohdettu, sillä kennelissä on työkoirina myös show linjan siperianhuskyja, jotka niiden omistaja on syystä tai toisesta hylännyt. 

Nuoremmalla sukupolvella tuntuu olevan erilainen suhtautuminen koko alaan. Toimintaa ja koirien oloja halutaan jatkuvasti kehittää ja parantaa. Kritiikki otetaan hyödyllisenä työkaluna, eikä ole vuosikymmeniä alalla pyörineitä jääriä, jotka roikkuvat väkisin vanhoissa toimintamalleissa, joista monet eivät enää ole nykyaikaa. Suuri osa asiakkaistakin on hyvin valveutuneita ja he puuttuvat heti epäkohtiin (joskus tietämättömyyttään sielläkin, missä epäkohtia ei ole).

Vaikka grönlanninkoirat tunnetaan hurjasta luonteestaan ovat kennelin koirat täysin kaikkien ihmisten käsiteltävissä. Isoimmat urokset painavat 38-40 kg, ja kuten koiranelämään kuuluu on joillakin koirilla omat "vihamiehensä". Tappeluita ei kuitenkaan juurikaan ole, sillä koirien luonteet tunnetaan hyvin ja konfliktitilanteet pystytään välttämään. Koirat ruokitaan kuivaruualla ja lihalla, säännöllisesti ne saavat lihaisia luita kaluttavakseen ja täysin vieraskin ihminen pystyy ottamaan sen herkullisen luun 40-kiloiselta grönlanninkoiralta. Silloin voi jo sanoa, että koirat on sosiaalistettu hyvin. Jos on nähnyt Islannissa kuvatun elokuvan/musiikkivideon/mainoksen, jossa on rekikoiria, ovat koirat mitä todennäköisemmin juuri täältä. Grönlannissa kuvaukset ovat tietysti kalliimpia, mutta myös paikallisten koirien kanssa työskentely on käytännössä mahdotonta, koska niitä ei ole sosiaalistettu. Tällaisten projektienkin seuraaminen paikanpäällä on hyvin mielenkiintoista. 

Voin sanoa itse erikoistuneeni arktisiin rekikoiriin ja ne viehättävätkin minua eniten. Näen niille perustellun paikan myös kaupallisissa kenneleissä, joissa useimmiten on pääosin alaskanhuskyja ja risteytyskoiria. Alaskalaiset ovat toki helpompia käsitellä, mutta arktiset rodut soveltuvat fysiikaltaan parhaiten raskaaseen työhön ja pohjoisen oloihin ja ne käyttävät ravinnon taloudellisemmin. Kaikesta huolimatta suosikkikoirani oli eräs iso alaskanhusky, jonka olisin mielelläni pakannut matkatavaroihini ja tuonut kotiin!

Suomessakin tulee heinäkuun alussa voimaan uusi EU-direktiivi, jolloin valmismatkojen järjestäjät saattavat joutua korvaamaan asiakkaalle aiheutuneesta mielipahasta. Islanti ei onneksi kuulu Euroopan unioniin, sillä mielensä pahoittajia varmasti riittäisi jo arvaamattoman sään takia (huom. oikeasti uuden direktiivin myötä ei kuitenkaan joudu korvaamaan huonon sään aiheuttamasta mielipahasta, toki on jo eri asia jos esim. jää maahan jumiin vaikka tulivuorenpurkauksen takia). Koko maan tiet voidaan sulkea myrskyn tai muuten vaikeiden olosuhteiden takia. Aktiviteetteja voi joutua perumaan, eikä sille voi mitään. Senkin voi ottaa elämyksenä kun ovet ovat lentää irti, ellei noudata äärimmäistä varovaisuutta ja myrskyn mittoihin noussut tuuli vaikeuttaa ulkona liikkumista. Suomalaisille huono näkyvyys ja liukkaat tiet ovat tuttuja, mutta yhtäkkiä nousevat ja autollakin liikkumista estävät myrskytuulet meiltä puuttuvat. Kun Islannin teillä liikkuu valtavat määrät ajotaidottomia turisteja on katastrofin ainekset valmiit ja teitä suljetaan melko helposti. Jos tällainen sää sattuu juuri oman reissun kohdalle, ei kannata pahoittaa mieltään vaan ottaa se seikkailuna, josta riittää kerrottavaa! 

Rekikoiraharrastukselle on varmasti kysyntää Islannissa ja kaikkien meidän lajin harrastajien kannalta olisi parasta, ettei ilmasto enää tästä lämpene tai pian meillä ei ole jäätiköitäkään ja reet voidaan pakata kesäteloille pysyvästi. Kun koirat hoidetaan ja koulutetaan asiallisesti vanhat pelot ja ennakkoluulot koiria kohtaan katoavat kyllä hiljalleen.

Tällä reissulla en ehtinyt kiipeämään Islannin korkeinta Hvannadalshnúkur-vuorta (2 109,6) ja koska Pohjoismaiden korkeimmista vuorista itseltäni puuttuu enää se ja Tanskan valtava Møllehøj (170,86 m), on Islantiin suorastaan pakko palata huiputushommiin...

Rekikoiran kesäloma

Tänä keväänä lunta on riittänyt pitkälti toukokuun puolelle, varsinkaan pohjoisemmassa rekikeleille ei näkynyt loppua vielä pääsiäisen, tai edes vapun aikaan. Rekikoiran kesäloma kuitenkin kuuluu oleellisesti treenikauteen.

Koiramme ovat nyt jääneet hyvin ansaitulle kesälomalle, joka kestää ainakin 4 kk ajan. Olemme siis jättäneet vetohommat kokonaan pois ja on useita syitä, miksi rekikoirat jäävät kesälomalle. Ensinnäkin lämpötilat nousevat jo keväällä vaarallisiin lukemiin. Se, että lunta on vielä ajamiseen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että koiria voi vielä ajaa samoin kuin syksyllä ja talvella! Ylikuumenemisen merkit ovat selvät ja on kurjaa katsoa kita ammollaan läähättäviä koiria somen kuvissa. Lämpöhalvaus ei ole silloin kaukana ja silloin leikitään koiran hengellä. Lomakaudella koirat saavat levätä, niiden kanssa ei tehdä varsinaista kuntoharjoittelua ollenkaan. Peruskuntoa pidetään yllä vapaana liikkuen, uimalla ja tarpeeksi viileällä säällä patikoiden. Aktivointia on edelleen järjestettävä ja koirat pääsevätkin kävelyille muiden koirien jälkiä nuuhkimaan ja tapaamaan koirakavereita.

En tiedä huomasiko joku muukin, mutta mielestäni tällä kaudella somessa oli entistä enemmän puhetta koirien liiasta treenaamisesta. Jotkut olivat saaneet koiransa jopa sairaalloiseen kuntoon ja onkin aiheellista muistuttaa oikean treenin tärkeydestä. Treenaamisessa on kyse liikunnan ja levon tasapainosta, tietenkään ruokintaa unohtamatta. Ylikunnossa ei ole mitään hienoa, vaikka se saattaa siltä kuulostaa. Se tarkoittaa vain sitä, että koiran elimistö on vakavassa ylikuormitustilassa. Ja siihen ei auta mitkään taikakeinot, vaan treeni loppuu siihen ja koira joutuu lepoon. Treeni tehdään aina hiljalleen nousevasti. Kehitys jatkuu kun elimistöltä vaaditaan aina hieman enemmän kuin mihin se on tottunut. Tapahtuu superkompensaatio; rasitus saa aikaan sopeutumisreaktion, jolloin elimistö palautuu yli harjoitusta edeltävän tason. Mutta tämä tapahtuu vain levossa, jolloin riittävä lepoaika on äärimmäisen tärkeää! Jos tätä lepoa ja palautumista ei tehdä, myöskään superkompensaatio ei onnistu.

Myös psyykkinen väsymys on huomioitava, eikä lepoa vaadita vain liikuntasuoritusten jälkeen. Varsinkin kilpailutilanteet ovat koiralle erittäin stressaavia ja lepoajat on otettava vakavasti. Treenikauteen kuuluu myös pidempi lepojakso, jolloin harrastettavaa lajia ei tehdä ollenkaan. Rekikoirilla kyseessä on rekikoiran kesäloma. Lomalla koira kuluttaa vähemmän ja ruokinta vaihdetaan ns. ylläpitoruokaan. Toinen vaihtoehto on ruokamäärän vähentäminen, mutta haluaisitko itse viettää kesälomaa syömällä puolet pienempiä ruoka-annoksia kuin normaalisti? Ylipainoa ei kannata hankkia lepokaudellakaan, se rasittaa turhaan tuki- ja liikuntaelimistöä.

Ainakin omat koirani todella nauttivat pitkästä lepokaudesta. Eivät ne hypi seinille ja syö koko taloa, vaikkeivat pääse niin aktiivisesti liikkumaan! Koirat makaavat auringonpaisteessa kuin ladaten akkuja Siperian kaamosta varten, joten arktiset rekikoirat toimivat varmaankin tehokkailla aurinkopaneeleilla. Ja kyllä vain on akut täynnä virtaa kun syksyllä taas kaivetaan valjaat esiin!
.

Kevätpohdintoja: Narsissit kukkii keväällä

Vettä on satanut niin paljon, että rekireitit alkavat olla ajokelvottomia. Meidän päivällisretki lähilaavulle 10 km päähän näyttää nyt jäävän kauden viimeiseksi. Matkaa oli juuri sopivasti, sillä sää oli lämmin ja reitillä oli jo muutamassa kohtaa maata näkyvissä ja suolla koirat saivat ilakoida jääpohjaisia vesireittejä pitkin. Talvikausi 2015-2016 jää kuitenkin mieleen oikein onnistuneena. Vaikka lunta sai alkukaudesta hieman odotella sitä kuitenkin saatiin reilusti ja pakkasestakin päästiin nauttimaan. Pakkasista huolimatta käytin koko talven vain kuoritakkia! -30 pakkasetkin mentiin vanhalla kuorella ja testasin ManMatin uutta takkia, jonka sain jo syksyllä. Teen jossain välissä vielä jonkinlaista varustepostausta, kunhan takkikin on kunnolla testattu. Olen melko mukavuudenhaluinen retkeilijä ja kuumuuden kanssa samalle viivalle inhokkilistalla pääsee myös paleleminen, mutta tänä talvena ei tarvinnut kertaakaan palella.

Mutta sitten asiaan. Kevät. Se on tätä koiraharrastuksen kulta-aikaa. Samaan tahtiin kun narsissit nousevat mullasta, esiin kaivautuu myös muut Narcissus-suvun eliöt. Kakka-aiheet tulevat taas yhtä varmasti kuin kevätkin. On outoa nähdä kuinka jopa koiratapahtumissa ihmiset jättävät koiriensa tekeleet siivoamatta. Vielä on niin korkea-arvoisia koiraharrastajia, joiden arvolle siivoaminen ei sovi. Ja sitten taas nautitaan jokakeväisestä kakiraivosta ja koirien myrkyttäjistä. Koirien kiinnipitoaika alkoi jälleen maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Se tarkoittaa sitä, että koirat (harvoja työtehtävissä olevia koiria lukuunottamatta) on pidettävä kytkettynä koko ajan ja luontoon niitä ei saa päästää. Tämä koskee ihan kaikkia koiranomistajia, vaikka he arvottaisivat itsensä kuinka korkealle ja olisivat välittämättä luonnosta, eläimistä ja kanssaihmisistä koirineen. 

Narcissus haluaa myös niin paljon huomiota itselleen, että raahaa pienet pennut koiratapahtumiin altistaen ne täysin turhaan vakaville tartuntataudeille. FCI:n alaisissa näyttelyissä, kokeissa ja kilpailuissa, sekä monissa mätsäreissä noudatetaan SKL:n rokotusmääräyksiä. Tapahtuma-alueelle ei kertakaikkiaan saa tuoda pentuja, joiden rokotusohjelma ei ole kunnossa. Joka kevät koiratapahtumissa leviää ulkoloisten lisäksi parvot ja kennelyskät. Pentujen sosiaalistamiselle on omat paikkansa, eivätkä massatapahtumat kuulu niihin. Myös varoajat tartuntatautien suhteen on muistettava. Yskät tarttuvat vielä viikkoja oireiden jälkeen ja parvovirus voi säilyä ympäristössä jopa kuukausia. Tällaiset ajattelemattomat, ainoastaan itsestään kiinnostuneet koiranomistajat mustaavat koko harrastajakunnan mainetta ja vaarantavat omatkin koiransa. Täytyy vain toivoa, että heidän toimistaan huolimatta meidän muiden koirat ovat turvassa, eikä jo ennestään kapeiksi käyneitä oikeuksia enää kavenneta.

Hyvän talven jälkeen ei edes hirveästi harmita, että lumeton kausi alkaa ja pääsemme vaivattomammin liikkumaan luonnossa. Reissupäivämääriä on lyöty lukkoon jo kuukausia sitten ja lisäksi tulemme taas kiertelemään lähialueitamme. Laumamme toivottaa eläinystävällistä ja vastuullista kevättä kaikille!

Paistunturin erämaan kuvaterveiset osa 2/2

Täältä tultiin, sinistä ja valkoista silmänkantamattomiin.

Alkumatkasta ei malttaisi pysähdellä ja liinat menee välillä sotkuun. Sannin ottama kuva tämäkin.

 

 

Avotunturien karua kauneutta.

Loppumatka oli pelkkää alamäkeä ja koirien piti malttaa pidätellä kaasujalkaa.

Silti töitä tehdään ja vedetään, jarrusta huolimatta. Tarkkasilmäiset erottavat tunturissa liikettä...

Ensimmäiset porot lähtevät koiria pakoon hyvissä ajoin.

Toiset ovat selvästi uteliaampia. Porokuva Sannin käsialaa, jännästi en siinä tilanteessa saanut otettua kuvia.

Alempana alkaa näkyä jo tuttuja maisemia.

Ja siellähän se Utsjoen keskustaa vartioiva Ailigas-tunturi jo näkyikin.

Kyytiä odotellessa repusta löytyi vielä suklaayllätykset!

Paistunturin erämaan kuvaterveiset osa 1/2

Kuvaterveisiä "minivaellukseltamme" Utsjoelta. Kaikki kuvat, joissa itse näyn ovat Sannin käsialaa.

Työntöapua jyrkimmissä nousuissa. Paikoin nousut olivat peilijäässä, mutta onneksi koirilta löytyy "jääraudat" omasta takaa!

Ylpeä valjakko tunturin huipulla, katse kohti uusia seikkailuja.

Pilvisellä säällä maan ja taivaan raja katoaa.

Auringonnousu valaisee Kuoppilasjärven autiotuvan.

Verona salakuvattuna ikkunan läpi, se halusi viettää aamunsa rauhassa tunturin tuulia nuuhkien.

Lähtövalmisteluja. Aamulla tuuli hieman, mutta auringon säteet lämmittivät, eikä missään vaiheessa tarvinnut palella.

Taukoketjut eivät olleet edes mukana, sillä koirat ulkoilivat vain valvottuna. Sannin ottama kuva.

Tytär ja äiti odottavissa tunnelmissa katse reitille suunnattuna.

Vega, Verona ja Odessa nauttivat lähdön tunnelmista ja keväisestä auringonpaisteesta hyvin nukutun yön jälkeen.

Ja niin jälleen suunnattiin ylemmäs tunturiin. Reki liikkui kevyesti kovaksi jäätyneellä uralla.

Arktista valoa avotunturissa

Olimme suunnitelleet valjakkoreissua pohjoiseen, joko tälle tai ensi kaudelle. Kun tarjoutui mahdollisuus matkata kaverini luo Utsjoelle tuli selväksi, että sinne suunnataan ja siirretään toinen reissu seuraavaan kauteen. Valjakon kanssa meillä oli mahdollisuus vain pieneen viikonloppureissuun ja se otettiin monessakin mielessä harjoitusreissuna. Tässä kuussa Huippuvuorille hiihtovaellukselle suuntaava Sanni sai samalla treenata ja testailla varusteita. Meille tämä kävi harjoituksena valjakkovaellusta varten. Kävimme myös maamme pohjoisimmassa kylässä Nuorgamissa ja Kaldoaivin erämaa-alueen puolella pääsimme nauttimaan näyttävistä haloilmiöistä kirkkaiden sivuaurinkojen muodossa. 

Teimme kahden päivän reissun Paistunturin erämaassa reiteillä, joita ei ole merkitty karttoihin. Alueella kulkee vakiintuneita kelkkauria ja menomatkalla kuljimme kesäretkeilyreittiä mukailevaa uraa pitkin kohti Kuoppilasjärven autiotupaa. Pakkasimme rekeen ja ahkioon reilusti painoa ja varasimme tunneliteltan hätämajoitusvalmiudessa mukaan. Olin valinnut rekipussiin sateen kestävää kangasta ja muistan todenneeni, että harvoinpa me vesisateessa reellä ajelemme. Mutta niinpä vain lähtöpäivänä taivaalta tiputteli alijäähtynyttä vettä peittäen kaiken jääkerroksen alle.

Lauantain reitillä oli paljon nousuja ja upeita maisemia. Mitä ylemmäs tunturiin nousimme, sitä liukkaampi jääkerros koristi uraa. Sade ja lämmin sää kuitenkin pehmensi paikoin uraa niin paljon, etten voinut poistua jalaksilta uppoamatta lähes vyötäröä myöten sohjoiseen lumeen. Jouduin vain pyytelemään koirilta anteeksi, etten voinut auttaa niitä edes potkuttelemalla. Sanni hiihti ahkion kanssa edellä, jolloin jarruttelin koirien vauhtia ja ohjasin Veronaa olemaan ohittamatta (ja ehdin ottaa "muutaman" kuvan hidastamatta etenemistä). Pehmeällä uralla koirienkin upotessa lumeen hiihtäjä etenee valjakkoa vauhdikkaammin. Saavuimme tuvalle sinisen hämärän jo laskeuduttua. Sää selkeni paljastaen kirkkaan tähtitaivaan, eikä mennyt kauaa kun taivaan valaisivat vihreänä loimuavat revontulet. Ruoka maistui kaikille koirille ja juniorit Vega & Verona olivat kaivautuneet makuupussiini nukkumaan sillä aikaa kun kävin ulkona. Hyvin varusteltu autiotupa oli myös esimerkillisesti rakennettu ja pysyi mukavan lämpimänä aamuun asti. Tupa oli todellakin autio, emmekä kohdanneet ketään koko päivänä.

Sunnuntaiaamu valkeni kirkkaana ja koiratkin olivat innosta puhkuen valmiina jatkamaan matkaa. Palasimme pohjoisempaa reittiä, joka oli merkitty heijastimin varustetuilla aurausmerkeillä. Reitti oli selvästi käytetympi, pohja oli kova, eikä ura missään vaiheessa kadonnut tuiskulumen alle (toisin kuin lauantaina). Sopivin paikoin kuljimme yhdistelmäajoneuvona, jolloin olimme kaikki ahkioineen päivineen koirien vedettävänä. Sunnuntain reitti ei mennyt huippujen yli, mutta tarjosi muuten upeita maisemia.

Lauantaina koirat ottivat vainun poroista, mutta emme nähneet itse eläimiä. Sunnuntaina kuitenkin kohtasimme isohkon tokan reitin mennessä porojen ruokinta-alueen läpi. Tämä luomakunnan karvainen kruunu osoitti jälleen älykkyytensä tulemalla todella lähelle koiria. Huolimatta siitä, että koirat aloittivat joikaamisen heti kun reen jarru painui pohjaan. Ohitimme kuitenkin kahdessa kohtaa olleet porot melko jouhevasti ja Veronakin uskoi lopulta, ettei poropaistia ole luvassa. Jos porot hengailevat tuolla paikkaa vakiintuneesti en suosittele pohjoista reittiä isommille valjakoille, jotka eivät ole tottuneet poroihin! Aina poroja koirien kanssa kohdatessa saa pelätä, että jokin osa pettää ja koira pääsee poroja juoksuttamaan, joten porot pitäisi päästä ohittamaan mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti.

Loppumatka olikin lähinnä laskeutumista ja jarrua sai käyttää koko ajan. Odessaa selvästi huoletti liian kova vauhti alamäissä, joten jarrutin vauhdin Odessan tahdin mukaiseksi. Vaikka urat olivat kovat ja jääkuori terävä koirien tassut kyllä kestivät. Sunnuntaina kohtasimme vain yhden ihmisen lähellä reitin loppua, moottorikelkkailijoita näimme samana päivänä viemässä poroille heiniä.

Reissu oli hieno ja koirat toimivat erittäin hyvin huolimatta lämpimästä säästä, jolla on aina vaikutuksensa vetomotivaatioon. Utsjoen alue tarjoaa lukemattomia reittivaihtoehtoja pidempikestoiseenkin vaellukseen ja kivenheiton päässä oleva Norja tarjoaa vielä lisää mahdollisuuksia. Ensimmäinen valjakkoreissumme avotunturissa jää ikimuistoiseksi ja palaamme varmasti pohjoisen maisemiin uudestaankin.

Teen kuvapostauksen vielä erikseen ja kaikki ne kuvat, joissa itse näyn (kuten valjakkokuva tässä) ovat Sannin kamerasta varastettuja.

Kevään palkintotiimi

No mitäpä me ollaan tässä viimeaikoina tehty. Se näkyy kuvissa. Syksystä alkutalveen meillä oli jo takana aika monta sataa kilometriä. Treeniä on tehty vaihtelevissa maasto- ja lumiolosuhteissa, samalla kokoonpanolla kuitenkin ja nyt loppukaudesta saammekin nauttia hyvin - ei vaan erinomaisesti kulkevasta valjakosta. Hyvin toimiva tiimi on palkinto syksyn harjoittelusta. Ylimpänä olevat kuvat saatiin otettua kun mukana oli apukäsi kameraa käyttelemässä ja vaihtoehtoisesti sitten koiria ajamassa. Matkaa tuli tuolle reissulle sellaiset 25 km, jonka aikana pidettiin yksi  5 min juomatauko. Vaikka pakkasta ei juurikaan ollut, koirat kyllä kulki, eivätkä pysähtymistauot kelvanneet.

Kuvakollaasissa näkyy onnekas sattuma kun pääsimme ajamaan kantohangella suolla. Siinäpä sitten harjoiteltiin avoimen kentän johtajuutta ja ihme kyllä Verona käänsi valjakon geen ja hawn perusteella oikein. Ja sitten kun kesäretkeilyreitin osoittava lumesta pilkottava puomi löytyi Verona osasi seurata näkymätöntä reittiä (hajun vai nerokkaan päättelykyvyn avulla). Auringonlaskun värit värjäsivät lumen ja Verona teki välillä "kettuhyppyjä" kuullessaan hangen kannen humahtavan alas. Odessa on pysynyt ihan hyvin matkassa mukana, alamäet se haluaa mennä hillitymmin kuin nuoriso.

Melko harmaassa säässä on kuitenkin viime päivät vietetty. Petkeljärvellä lumikenkäillessä oli jaloissa "hieman" lunta lisäpainona, mutta eteenpäin mentiin. Vielä olisi hetki aikaa omia reittejä ajella ennen kuin lumet sulaa. Sormet ristissä odotellaan kunnon hankiaisia ja aurinkoisia pakkaspäiviä. On suuri vääryys pitää tarha pullollaan parhaassa iässä olevia koiria ja olla sitten ajamatta isolla valjakolla kunnon päivämatkoja. Näin se pienempikin valjakko kulkee ja kulkee toki pidemmällekin.