Rekikoiran kesäloma

Tänä keväänä lunta on riittänyt pitkälti toukokuun puolelle, varsinkaan pohjoisemmassa rekikeleille ei näkynyt loppua vielä pääsiäisen, tai edes vapun aikaan. Rekikoiran kesäloma kuitenkin kuuluu oleellisesti treenikauteen.

Koiramme ovat nyt jääneet hyvin ansaitulle kesälomalle, joka kestää ainakin 4 kk ajan. Olemme siis jättäneet vetohommat kokonaan pois ja on useita syitä, miksi rekikoirat jäävät kesälomalle. Ensinnäkin lämpötilat nousevat jo keväällä vaarallisiin lukemiin. Se, että lunta on vielä ajamiseen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että koiria voi vielä ajaa samoin kuin syksyllä ja talvella! Ylikuumenemisen merkit ovat selvät ja on kurjaa katsoa kita ammollaan läähättäviä koiria somen kuvissa. Lämpöhalvaus ei ole silloin kaukana ja silloin leikitään koiran hengellä. Lomakaudella koirat saavat levätä, niiden kanssa ei tehdä varsinaista kuntoharjoittelua ollenkaan. Peruskuntoa pidetään yllä vapaana liikkuen, uimalla ja tarpeeksi viileällä säällä patikoiden. Aktivointia on edelleen järjestettävä ja koirat pääsevätkin kävelyille muiden koirien jälkiä nuuhkimaan ja tapaamaan koirakavereita.

En tiedä huomasiko joku muukin, mutta mielestäni tällä kaudella somessa oli entistä enemmän puhetta koirien liiasta treenaamisesta. Jotkut olivat saaneet koiransa jopa sairaalloiseen kuntoon ja onkin aiheellista muistuttaa oikean treenin tärkeydestä. Treenaamisessa on kyse liikunnan ja levon tasapainosta, tietenkään ruokintaa unohtamatta. Ylikunnossa ei ole mitään hienoa, vaikka se saattaa siltä kuulostaa. Se tarkoittaa vain sitä, että koiran elimistö on vakavassa ylikuormitustilassa. Ja siihen ei auta mitkään taikakeinot, vaan treeni loppuu siihen ja koira joutuu lepoon. Treeni tehdään aina hiljalleen nousevasti. Kehitys jatkuu kun elimistöltä vaaditaan aina hieman enemmän kuin mihin se on tottunut. Tapahtuu superkompensaatio; rasitus saa aikaan sopeutumisreaktion, jolloin elimistö palautuu yli harjoitusta edeltävän tason. Mutta tämä tapahtuu vain levossa, jolloin riittävä lepoaika on äärimmäisen tärkeää! Jos tätä lepoa ja palautumista ei tehdä, myöskään superkompensaatio ei onnistu.

Myös psyykkinen väsymys on huomioitava, eikä lepoa vaadita vain liikuntasuoritusten jälkeen. Varsinkin kilpailutilanteet ovat koiralle erittäin stressaavia ja lepoajat on otettava vakavasti. Treenikauteen kuuluu myös pidempi lepojakso, jolloin harrastettavaa lajia ei tehdä ollenkaan. Rekikoirilla kyseessä on rekikoiran kesäloma. Lomalla koira kuluttaa vähemmän ja ruokinta vaihdetaan ns. ylläpitoruokaan. Toinen vaihtoehto on ruokamäärän vähentäminen, mutta haluaisitko itse viettää kesälomaa syömällä puolet pienempiä ruoka-annoksia kuin normaalisti? Ylipainoa ei kannata hankkia lepokaudellakaan, se rasittaa turhaan tuki- ja liikuntaelimistöä.

Ainakin omat koirani todella nauttivat pitkästä lepokaudesta. Eivät ne hypi seinille ja syö koko taloa, vaikkeivat pääse niin aktiivisesti liikkumaan! Koirat makaavat auringonpaisteessa kuin ladaten akkuja Siperian kaamosta varten, joten arktiset rekikoirat toimivat varmaankin tehokkailla aurinkopaneeleilla. Ja kyllä vain on akut täynnä virtaa kun syksyllä taas kaivetaan valjaat esiin!
.

SPY:n kesäpäivillä nostettiin koira pöydälle

Osallistuimme toissa lauantaina eläinfysioterapeutti ja eläinfysioterapian tohtori Heli Hyytiäisen luennolle aiheena koiran lihashuolto, teoria ja käytäntö. Asiaa tuli todella paljon ja tuli selväksi, miksi Heli on niin suosittu luennoitsija. Sain paljon vastauksia kysymyksiin ja tietoa aiheesta, joka on itselleni hyvin ajankohtainen, sillä olen pohtinut paljon rekikoirien treenaamista. En kuitenkaan ala nyt selittämään siitä sen tarkemmin ja suosittelen osallistumaan Helin luennolle. 

Yhden suuren kokonaisuuden haluan kuitenkin blogissa tuoda esille. Olen koettanut tuoda aihetta aiemminkin esiin esim. SPY:n lehdessä kirjoittaessani treenaamisesta ja kilpailuiden etiikasta. Ja vaikka kesäpäivillä nostettiin ihan fyysisesti Jade-koira pöydälle hieronta- ja venyttelyoppia varten, pohdittiin myös sitä miksi meillä on koiria, mitä ja miksi niiden kanssa tehdään valitsemiamme asioita.  

Huom! Kaikki nämä asiat eivät siis ole suoraan luennolta, vaan omaa pohdintaani asiaan liittyen (koko eutanasia-osuus on luennosta täysin erillinen).

Koiramme ovat aina hyötyeläimiä, otamme koiria jotakin tarkoitusta varten ja hyödymme niistä jollakin tapaa. Seurakoira, kotikoira, vahtikoira, harrastuskoira, mitä tahansa nimeä käytämme, koiramme toteuttavat jotakin ihmisten keksimää tarkoitusta. Ihan ensin on siis tunnustettava, että koiramme ovat hyötyeläimiä jokainen. Omassa päässäni liikkuu sellainen perusajatus, että otamme hyötyeläimiltämme pois jotain suurta, kenties suurinta mitä niillä on: niiden vapauden. Korvaukseksi tästä hirvittävästä vapaudenriistosta koen eettiseksi tarjota koiralle jotain, mitä se ei vapaudessa saa: jatkuvaa huolenpitoa. Siis turvallisen, koiralle lajityypillisen ympäristön, jokapäiväisen ravinnonsaannin ja tietenkin terveydenhuollon. 

Se, että koirani ovat rekikoiria johtuu ainoastaan minusta ja siitä, että olen päättänyt niiden olevan rekikoiria ja harrastavan vetämistä valjakossa. Ihminen on jalostuksella muovannut monia rotuja eri käyttötarkoituksiin, usein liioitellusti, jolloin vaikkakin koira toimii halutulla tavalla se samalla kärsii siitä toiminnasta. Esimerkkejä on lukuisia, useimmiten esiin nostetaan seura- ja näyttelykoirat ja niistä erityisesti lyhytkuonoiset, BOAS-rodut (brachycephalic obstructive airway syndrome). Rekikoirapuolella äärimmäisyyksiin on menty pitkän matkan kilpailuissa, matkat ovat yli 1000 km ja koirat juoksevat ääriolosuhteissa äärimmäisen stressaavassa ympäristössä. Koiria kuolee vuosittain näissä kilpailuissa ja treenin aikana. Kukaan koira ei ole itse valinnut lähteä kilpailemaan. Aivan sama on kaikissa lajeissa, oli sitten kyse agilitysta tai ratajuoksusta, koiran fysiikka ei yksinkertaisesti kestä monenkaan lajin vaatimuksia ja koirat suoraan sanottuna hajoaa käsiin. Tällä hetkellä koirat on jo viety äärirajoille, eikä suurta kehitystä tule enää tapahtumaan.

Kun koiran kanssa vähän vedätetään potkukelkkaa kyseessä on harrastuskoira. Kun se kilpailee tokossa, se on harrastuskoira. Olen itsekin useamman kerran ällistynyt kun pamautetaan vastaus: ”mutku ei tää oo harrastuskoira”, koirasta joka harrastaa ties mitä ihmisen keksimiä lajeja. Ei myöskään ole olemassa määritelmää sille mikä on urheilukoira, vaan jokainen määrittelee sen itse. Jokainen koira, jonka kanssa harrastetaan yhtään mitään, oli se sitten kilpailuiden huipulla oleva kisatykki tai kotikoira, joka hyppää sohvalle ja sieltä ala, sekä köpöttelee päivittäin vähän pihalla, tarvitsee samalla lailla asiaankuuluvaa hoitoa. Sen ruokinnasta on huolehdittava, se ei saa olla yli- eikä alipainoinen ja sen terveydestä ja hyvinvoinnista huolehditaan kokonaisvaltaisesti.

Lihashuolto kuuluu tähän terveyteen ja hyvinvointiin. Kuten ehkä itsellenikin aluksi tuli, tulee siitä tosiaan ensin mieleen hieronta ja venyttely, asiat jotka kuitenkin ovat viimeisiä, joita lihashuollossa ajatellaan. Ensin tulee ennaltaehkäisy, tavoitteiden asettaminen, treenin suunnittelu, lämmittely, palautuminen jne. Tärkeää: jokaisesta koirasta ei ole joka lajiin. Hupsista, tuliko otettua vääränlainen koira? Silloin koira joko a) väkisin väännetään omistajan haluamaan muottiin, b) sen rajoitukset hyväksytään ja sen kanssa tehdään jotain muuta tai c) koirasta hankkiudutaan eroon, tavalla tai toisella. Olkaapa rehellisiä tämän suhteen. Älkää keksikö tekosyitä vaan olkaa rehellisiä itsellenne ja oikeudenmukaisia koirillenne. Suurten sanojen saattelemana hankkiudutaan koirasta eroon ja sitten onkin jo uusi pentu jonossa ja kappas vain kun se aivan sattumalta sattuu olemaan juuri sellainen, mitä siihen haluttuun lajiin olisi alunperinkin pitänyt ottaa. Koirat ovat eläimiä ja niille saa lyödä kuulan kalloon ihan mistä syystä sattuu haluamaan. Se on ihmisen omaisuutta ja jokainen päättää itse mitä omaisuudellaan tekee, valitettavasti. Se onko se eettistä eläimen pitoa onkin sitten aivan eri kysymys.

Entäs sitten kun koira sairastuu. Sitä ei kuskata ensimmäisenä hierontaan, eikä millekään henkiparantajalle vaan eläinlääkärille! Koiran pitäminen ei ole halpaa ja kulut tuntuvat koko ajan vain nousevan. Eläinlääkäriasemat ketjuuntuvat ja hallitus kaavailee kuntien pieneläinpäivystysten yksityistämistä. Pienestäkin onnettomuudesta seuraa nopeasti iso lasku. Koiran hoitoon kuuluu, että eläinlääkäri tekee diagnoosin käyttäen tarvittavia menetelmiä. Vasta sitten mietitään koiran hoitoa. Tässä on jälleen peiliin katsomisen paikka. Olkaa rehellisiä itsellenne. Jos asia on niin, että ei ole varaa tai halua maksaa suuria summia koiran hoidosta se on tiedostettava ja oltava rehellisiä asian suhteen. Mitä se koira siinä vaiheessa kenellekin merkitsee. On turha alkaa keksimään kaunopuheisia syitä sille, että ei haluta maksaa tutkimuksia, lääkkeitä tai jatkohoitoja. Tai ei jaksa tai halua nähdä enemmän vaivaa eläinten eteen. Tästä maasta kyllä löytyy osaavia eläinlääkäreitä ja muita alan asiantuntijoita mutta siitä joutuu maksamaan.”Ei koira lopetuksesta kärsi”, ”Tein kaikkeni ja nyt on aika luopua” ja muuta soopaa sanotaan silloin kun läheskään kaikkea ei ole tehty. Eivät ne koirat missään sateenkaarisillalla laukkaa, ne tapetaan yleensä eläinlääkärin toimesta tappavan myrkyllisellä injektiolla ja siihen päättyy eläimen elämä, se ainoa joka niillä on.

Aluksi minusta tuntui hassulta kun eläinlääkäri kirjoitti epikriisiin sanan eutanasia, olihan kyse vain eläimestä. Mutta jo vuosien ajan olen ollut ehdottomasti sitä mieltä, että se on maallikollekin oikea termi. Miksi me puhumme eläimen kohdalla lopetuksesta? Oikeat termit ovat tappaminen ja eutanasia eli armokuolema. On totta, että koira ei lopetuksesta kärsi – muuta kuin menettää kaiken, koko elämänsä. Eihän kukaan meistä varsinaisesti kärsi kuolemasta, joten argumentti ei ole validi eettisessä pohdinnassa. Eutanasia tarkoittaa sietämättömän kärsimyksen lopettamista silloin kun hoitokeinoa ei ole olemassa, eikä kärsimystä voida lievittää. Ei siis voida puhua eutanasiasta pelkän vanhuuden kohdalla, emme siis tee 10-vuotiaalle koiralle eutanasiaa vain siksi, että se on 10-vuotias vanhus. Ei myöskään puhuta eutanasiasta kun koira on kipeä, eikä sitä tutkita. Luonnosta erkaantumista on se, että ei ymmärretä myös kivun, sairauden, vanhuuden ja luonnollisen kuoleman kuuluvan elämään.

Meillä on ihania kasvatinomistajia, joille koirat ovat oikeasti perheenjäseniä ja ne saavat kaiken sen hoidon mitä ne ansaitsevatkin. Pieniä pentujakin on hoidettu tuhansien eurojen arvosta ja joskus kaikki se työ ja raha menee hukkaan ja koira menehtyy silti (onnettomuudet, tarttuvat sairaudet). Silloin kun ei ole varaa, ei oteta koiraa ollenkaan tai lisätä jo olemassa olevaa koiramäärää. Tietenkin on tapauksia, joissa eutanasia tulee kyseeseen. Kun koira kärsii kroonisesta sairaudesta, eikä sen tilaa voida parantaa on eutanasian aika. Suomessa on voimassa eläinsuojelulaki, joka kieltää tarpeettoman kärsimyksen aiheuttamisen eläimelle. Niissä tapauksissa kun koira on sairas, mutta sitä ei haluta tutkia, hoitaa tai lääkitä (voi, näitäkin ikävä kyllä riittää ihan tarpeeksi) koska se on kallista koirasta on luovuttava. Harva on valmis ottamaan tällaisen koiran, mutta kyllä niitäkin on, jotka isolla rahalla hoitavat eläimen kuntoon ja koira saa pitkän, onnellisen elämän. Koska kyse on eläimestä voimme myös yksinkertaisesti päättää sen elämän. Se on täysin laillista ja monen mielestä aivan normaalia ja hyväksyttävää.

Miksi tehdään ero ihmisen ja eläimen välille eutanasian ollessa kyseessä? Ihmiselle eutanasia on Suomessa laitonta, vaikka kipu ja jatkuva kärsimys on jokapäiväistä elämää monille ihmisillekin. Mitä me edes tiedämme eläimen kivusta. On ollut aika, jolloin tehtiin vivisektioita ilman minkäänlaista kivunlievitystä ja vaikka eläin huusi kivusta ja tuskasta todettiin vain, että ei hätää kyseessä on vain refleksi. Onneksi tiedämme jo vähän paremmin. Koira kokee kivun aivan samalla tavalla kuin ihminenkin, täysin subjektiivisesti. Me jokainen koemme kivun eri tavalla, herkkyys ja reaktiot vaihtelevat suuresti. Rekikoirat kuuluvat niihin, joilla on yleensä ns. ”korkea kipukynnys” eli ne eivät kovinkaan herkästi näytä kipua, varsinkaan omille ihmisilleen. Kuinka usein sinun koirallasi on mustelmia? Niin, niitä on todella vaikeaa huomata, mutta siellä niitä on aivan kuten meillä ihmisilläkin ja kipu on yhtä todellinen kuin meilläkin. Ja mitä me teemme kun koira on kipeä? Hoidamme sitä aivan kuten itseämmekin, siihen kuuluu myös lääkehoito. Olen ollut täysin ällistynyt varsinkin nuorten naisten keskuudessa kulkevasta villityksestä, jonka mukaan koiria ei kuulu lääkitä ollenkaan. Tietenkin loishäädöt ja rokotukset annetaan, jotta päästään sinne kisakentille, mutta siihen se jää. Koiralle ei voida antaa esim. kipulääkkeitä, koska ei voida tietää tunteeko koira kipua siitä huolimatta. Emmehän me koskaan voida tietää miten kukaan muu tuntee kipua. Olisiko tässä kohtaa se kuuluisa maalaisjärki sallittua. Se järki kuitenkin tuntuu jättävän nämä ihmiset kun joku keksii jotain trendikästä. Oli se sitten uutuusharja, jolla vedetään karvat katki ja iho naarmuille tai kun aletaan juottamaan koirille litroittain elektrolyyttijuomaa kun kyseessä on kuitenkin silloin tällöin harrastava urheilukoira.

Tieto lisää tuskaa. Me harrastajat olemme maallikoita, me emme voi tehdä diagnooseja mutu-tuntumalla ja vain päättämällä, että tällä koiralla nyt on sitä, tätä ja tuota, tai että se on täysin terve. Mielestäni jokainen rekikoira olisi hyvä röntgenkuvata ja tehdä polvitutkimus ennen raskaan liikunnan aloittamista. En ole sitä aina itsekään tehnyt, mutta se ei muuta mielipidettäni asiasta. On olemassa niitäkin, jotka käyttävät valjakon koirat verikokeessa joka kerta kauden alussa. Tiedän monia rekikoiria, joilla on ollut vakavia, pitkälle edenneitä luustovikoja, joita ei ole huomattu ennen kuvausta. Kipua on varmasti ollut. Tiedän myös koiria, jotka liikkuvat todella epäpuhtaasti ja omistaja on 100% varma, että koiralla on lonkkavika pitkälle edenneellä nivelrikolla höystettynä, mutta koira onkin täysin terve. Luennolla Heli kysyi kuinka seuraamme treenin etenemistä? Kuinka moni teistä lukijoista tietää jokaisen koiransa normaalin ruumiinlämmön, hengitystiheyden ja sykkeen ja seuraa niitä myös treenissä, lämmittelyssä ja palautumisessa? Minä en ainakaan tiennyt ja treenin seuraaminen on perustunut ainoastaan subjektiiviseen arviooni. Tähän tulen kiinnittämään enemmän huomiota tällä kaudella.

Koiran omat ihmiset tuntevat koiransa parhaiten. He huomaavat usein parhaiten muutokset koirassa. Vein kerran ell.asemalle koiran virtsanäytteen, koska virtsassa oli verta. Hoitaja pyöritteli lasipurkkia valoa vasten naurahtaen, että eihän tässä mitään verta ole. No kylläpäs olikin, minun eläimille diagnooseja en tee minä, eikä hoitaja. Koiralla oli virtsatietulehdus ja virtsakiteitä, jotka hoidettiin lääkkeillä ja sulatusruokavaliolla. Koira parantui, tehtiin monet kontrollit ja se siitä. Se vei jonkin verran aikaa, vaivaa ja rahaa, mutta koira elää normaalia koiranelämää. Mutta sitten on ne pelot. Koira on selvästi kipeä, mutta ei tehdä mitään koska pelätään, että kyseessä on jotain vakavaa. Ei haluta tietää, kitkutellaan eteenpäin, koira kärsii, mutta kun meitä pelottaa. Ja onhan se kallistakin. Pidän itse todella tarkasti kirjaa koirieni terveydestä ja kaikki muutokset huomioidaan. Olen joskus huomannut, että omat huomioni ja pelkoni vaikuttavat jo diagnoosin tekemiseen. Asia, johon eläinlääkäri ei olisi normaalisti kiinnittänyt huomiota saakin suuremmat mittasuhteet, koska olen itse aivan varma, että siellä on nyt jotain aivan kamalaa meneillään. Tietäähän omistaja parhaiten. Mutta eipä aina tiedäkään. Parasta on etsiä se paras eläinlääkäri, joka kuuntelee, mutta tekee diagnoosin aina vain tieteellisin perustein.

Varsinkin kasvattajana täytyy olla valmiina siihen, että ongelmia tulee. Mitä tehdään kun pienelle, suloiselle pennulle diagnosoidaan ektooppinen ureetteri? Pentu vuotaa virtsaa, sen iho menee rikki ja se kärsii todennäköisesti kivuliaista tulehduksista. Se voidaan leikata, se maksaa todella paljon, eikä voida olla mitenkään varmoja leikkauksen onnistumisesta. Taustalla on ajatus, että kuitenkin on mahdollisuus onnistuneeseen leikkaukseen, 1/3 leikkauksista onnistuu. Pientä pentua ei kuitenkaan voida vielä leikata, pentua jouduttaisiin hoitamaan leikkaukseen asti, leikkaus on aina pienelle pennulle iso juttu, samoin siitä toipuminen. Rahaa palaa ja leikkaus epäonnistuu, päädytään eutanasiaan. Mitä tekisin itse? En osaa sanoa ennen kuin joudun sen päätöksen tekemään. Entä sitten kun minä luulen, että pennulla on ektooppinen ureetteri. Onhan se aivan selvää, juuri nämä oireet olen kuullut, ei voi olla kyse mistään muusta. Ei pitkitetä kärsimystä, ei kokeilla antibiootteja virtsatietulehdukseen, lopetetaan pentu. Nämä asiat pyörivät päässä ja sitten joku peräkylän eläinlääkäri sanoo seis, tietenkään ei tehdä mitään ennen kuin on tutkittu. Moni muu asia voi aiheuttaa samoja ”oireita”. Ja koira on terve ja elää koko ikänsä terveenä. Kuinka moni kotidiagnoosin saanut pieni pentu on tapettu turhan takia. Aika moni niin kauan kun uskotaan mutu-juttuja.

Vanhuus on yksi elämän vaiheista, vanhuus ei ole sairaus. Jotkut vievät perusterveitä koiria lopetettavaksi, koska ne eivät enää pysty johonkin tiettyyn lajiin tai harrastukseen. Perustellaan sillä, että kun se Musti niin rakasti sitä, eikä voi elää ilman sitä harrastusta. Ihanko totta? Tarkastellaanpa uudestaan, kuka se sitä lajia rakasti? Aika harvassa on ne lajit, joita koira fysiikan ja psyyken takia luonnollisesti harrastaisi. Kuinkahan moni vetokoira pinkoisi mieluummin vapaana pitkin tunturia kuin raahaisi meitä reessä. Kuinka moni valitsisi agilitytreenin metsälenkin sijaan. Ja vaikka koira itse valitsisi lajin, voiko se hyvin sitä tehdessään. Silloin on yleensä kyse pitkän jalostustyön tuloksesta, joka johtaa joskus ongelmakäyttäytymiseen esim. paimen- ja metsästyskoirat jotka pakonomaisesti jäävät tuijottamaan elottomia esineitä. Näitä asioita pitää jokaisen koiraihmisen pohtia ja tiedostaa omassa tekemisessään. Ja olla rehellinen.

 

ENNEN OLI KUNNOLLISTA Yleistä jupinaa koiranjalostuksesta

Viime joulukuisen messarin näyttelyn jälkeen lupasin taivastella näyttelyasiaa tarkemmin myöhempänä ajankohtana. No siitä on nyt vierähtänyt vuosi ja tässä välissä on mennyt niin Maailman Voittaja kuin erikoisnäyttelykin. Mutta nyt siis pohdiskellaan näyttelyitä ja siihen olennaisesti liittyvää asiaa: koiranjalostusta.

Kun aloin aktiivisesti etsimään sopivaa siperianhuskya elettiin 90-lukua. Ennen omaa koiraa kävin kahtena vuonna kilpailuissa koiria katsomassa ja kerran näyttelyssä. Näyttelyiden osanottajamäärät eivät olleet mitään nykyiseen verrattuna. Sero voitti ensimmäisen näyttelynsä, se oli silloin jo lähes 2-vuotias. Meillä ei ollut vuosiin edes näyttelyhihnaa, eikä näyttelyihin muutenkaan panostettu. Me vain veimme kotikoiramme näytille ja siitä satuttiin pitämään. Vetoharrastusta harrastimme tietenkin heti kun koiralla ikää riitti ja Serolle hankittiin reki yksin vedettäväksi.

Ensimmäisen kerran Voittaja-näyttelyssä kävin vuonna 2003 ja silloin siperianhuskyja oli ilmoitettu huimat 17 kappaletta. Elettiin aikaa ensimmäisten show linjan tuontien jälkeen ja ne olivat heti kilpailun kärjessä. 2000-luvulla näyttelyissä esitettävien siperianhuskyjen määrä on kasvanut vuosi vuodelta, eikä laskua näy. Osallistuin Seron kanssa 10 vuotta myöhemmin Voittaja-näyttelyyn ja oli kyllä suuri ihmetys kun näyttelyyn oli ilmoitettu 57 siperianhuskya, kaukaisin osallistuja oli Thaimaasta asti. Myös rodun rekisteröintimäärät ovat 10 vuoden aikana kasvaneet huimasti.

Siperianhuskyn rekisteröintimäärien kasvua, vuonna 2013 siperianhusky oli Suomen 18. suosituin rotu.

Vanhat näyttelykuvat suomalaisista siperianhuskyista ovat hienoa katseltavaa. Kehässä on hyväkuntoisia, jänteviä työkoiria, joilla on hyvä rakenne ja lihaksisto. Vahvat etuosat, hyvä alkukoirien luusto, selkeät sukupuolileimat ja kohtuullinen, sulava rakenne. Samat koirat olivat tarhakoiria ja niiden pääasiallista käyttöä oli toimia rekikoirana. Nykyään kehästä on vaikea löytää hyviä koiria. Nykyisen muodin mukaan koirat ovat pieniä ja sukupuolileimattomia. Show linjan koirista suuri osa on todella ylikulmautuneita takaa, mikä näkyy myös virheellisinä, energiaa tuhlaavina liikkeinä (näyttävä takapotku johtuu usein ylipitkästä sääriluusta). Luullaan, että näyttävät polvi- ja kinnerkulmat ovat ne millä koira vetää, mutta unohdetaan täysin, että koiralla pitäisi olla mm. oikean pituinen/levyinen reisi ja tehokkaat, voimakkaat lihakset. Päät ovat hieman parempia kuin 2000-luvun alussa, jolloin näki todella raskaita ja pyöreitä piirteitä. Koirat on puunattu, trimmattu ja laitettu ja suurin osa koirista on huonossa lihaskunnossa, ei lihavia, mutta hyvin hoikkia (laihaläskejä niin kuin ihmispuolella sanottaisiin). Jäntevät ja tehokkaasti liikkuvat koirat ovat vaihtuneet pieniksi pumpulipalloiksi, jotka liitävät kehässä häntä suorana. Kenen syytä tämä on? 

KOIRIEN MISSIKISAT 

Kehään viedään koiria, jotka voittavat. Ei kukaan raahaa 20 näyttelyssä koiraa, joka parhaillaan saa H:n tulokseksi. Huonommin pärjäävät koirat jätetään vähin äänin kotiin (tai jopa myydään pois) ja kierretään kehää voittavien koirien kanssa. Jos oikeasti käy näyttelyissä sen takia, että siellä on hauskaa ja on hauska nähdä muita harrastajia, sekä saada ulkopuolisen henkilön arvio koirasta – miksi siellä käydään vain hyvin pärjäävien koirien kanssa? Tuomarit valitsevat voittajat ja heillä on suuri vaikutus siihen millaisia koiria jalostetaan. Näin ei pitäisi olla, mutta niin se vaan yhä useimpien kohdalla on. 

Ensimmäinen koiranäyttely pidettiin Englannissa vasta 1800-luvun puolivälissä ja siihen osallistuivat käyttökoirarodut setterit ja pointterit. Näyttelyt ovat siis verrattaen uusi asia koirien ja koiranjalostuksen historiassa. Ennen virallisia näyttelyitä koiria oli palkittu pienemmissä tilaisuuksissa, joita järjestettiin esim. pubeissa. Toisin kuin nykyään näyttelyt ja kennelklubit olivat alunperin vain herrojen harraste, ylimääräistä vapaa-aikaa vietettiin pubeissa koirista puhuen ja rotukuvauksia laatien. Tarve koirien määrittelyyn lienee lähteneen ylimääräisestä vapaa-ajasta ja kilpailuhalusta: kenellä on parhaat koirat ja kuinka se testataan? Sama kehityshistoria on valjakkokilpailuillakin. Alkuperäinen tarkoitus oli verrata koiraa rotumääritelmään ja valita voittajaksi koira, joka parhaiten vastaa kuvausta ihanteellisesta rodun yksilöstä. Kirjallisessa arvostelussa koiraa kuvaillaan ja verrataan rotumääritelmään. Sillä ei pitäisi olla mitään väliä, kuka ja miten koira esitetään. Siperianhusky pitäisi esittää vapaasti ja luonnollisesti, jolloin riittää, että koira pysyy edes hetken paikallaan tarkasteltavana ja jotta tuomari näkee kuinka koira liikkuu. Koiraa ei tulisi koskaan asetella, vaan se pitäisi arvioida siinä asennossa, jossa se luonnollisesti seisoo. Nelivedolla vetävä aktiivinen käyttökoira voi olla parempi rakenteeltaan kuin kilpakumppani, joka seistä pönöttää paikallaan kuin patsas. Tämä tuntuu hämäävän todella monia tuomareita ja ykköspalkinto menee parhaalle pönöttäjälle tai tarkkaavaisimmalla ilmeellä makupalaa tuijottavalle koiralle.

Näyttelyssä ei myöskään arvostella sitä kuka on taitavin trimmaaja, tuomarin tulee nähdä koira turkin alta. Siperianhuskylla pohjavillan puuttuminen ei saisi vaikuttaa arvosteluun, mikä on monille suuri haaste. Pohjavilla on arktisella rodulla suuresti yleisvaikutelmaan vaikuttava seikka, mutta karvanlähtö on rodulle täysin normaalia. On helppo laittaa voittajaksi hyvässä turkissa oleva ja näyttävä koira, vaikka se kesäturkkinen koira olisikin rakenteeltaan parempi: ”Tämä koira voittaa tänään, koska se on paremmassa turkissa” - tätä lausetta ei pitäisi koskaan kuulla siperianhuskykehässä, ellei kilpailevat koirat ole todella samasta muotista tehtyjä. Tuomarin täytyy myös tunnistaa milloin koiralla on karvanlähtö ja missä vaiheessa karva on kasvamassa. Siperianhuskyn rotumääritelmässä on kerrottu, että koiraa saa trimmata vain siistimällä viiksiä ja käpälien karvoja, kaikki muu trimmaaminen on kiellettyä ja siitä tulisi ankarasti rangaista. Silti kehässä voittavat koirat, joilta on trimmattu karvaa muotoilusaksilla, föönaamalla ja pystyyn harjaamalla, silloin tällöin joku suihkauttaa vähän lakkaa mukaan.

Mitä näyttelyt sitten ovat? Ne ovat eläinnäyttelyitä, joissa koiria arvostellaan ja laitetaan järjestykseen kauneuden perusteella. Koirien missikisoja siis. Ja kauneuskin on katsojan silmässä. Monet rotumääritelmät ovat hyvin ympäripyöreitä, tulkintoja on monia ja harva on todella sisäistänyt rotumääritelmän tai edes saanut oikeaa koulutusta. Kun 10 cm ylikorkeat siperianhuskyt jäävät hylkäämättä rodun erikoisnäyttelyssä ja näyttelyissä rotunsa parhaaksi valitaan alamittaisia koiria ollaan melko kaukana näyttelyiden alkuperäisestä tarkoituksesta, eli koiran rotumääritelmään vertaamisesta. Näyttelyssä ei suinkaan voita rotumääritelmää parhaiten vastaava koira, vaan koira, joka syystä tai toisesta juuri sinä päivänä sattuu tuomaria miellyttämään. 

ARPAJAISIA JA SIRKUSHUVEJA 

Ja tuomarien mielipide muuttuu. Samalla tuomarilla koira voi saada mitä tahansa T:n ja ROP:n välillä, jos tuomari osaa katsoa koiran rakennetta ja ymmärtää rotutyyppiä, miten tällaiset vaihtelut ovat mahdollisia? Eivät ne ole, tällaiset ”tuulella käyvät” tuomarit ovat epäammattimaisia ja heihin vaikuttavat ulkopuoliset asiat kuten näyttelymuoti. Näyttelymuodilla tarkoitan muodissa olevaa koiratyyppiä. Tietyntyyppinen koira voittaa tittelin, sen kuvia näkyy kaikkialla ja kaikki ajattelevat; Ai tuollainen on se oikea näyttelyvoittaja! Ihan niin kuin muodissa yleensäkin, silmä alkaa tottua siihen, mitä ympärillä paljon näkyy. Olen myös saanut sellaisen kuvan, että näyttelytoimikunnat kutsuvat tuomareita, jotka vetävät paljon väkeä paikalle. Kannattaa siis olla ”eri-automaatti”, jos meinaa joskus päästä arvostelemaan. Arvosana voi hieman muuttua koiran kunnosta riippuen, mutta mittasuhteet, kulmaukset jne. eivät lyhyessä ajassa muutu. Jos koira on niin surkeassa kunnossa, että arvosana muuttuu tyydyttävästä sertin arvoiseen koiraa ei pitäisi edes arvostella ja koiranpidossa on jotain pahasti vialla. Siperianhuskyt ovat syksyllä treenikauden vasta alkaessa hieman tukevassa kunnossa, tarkoituksena on polttaa läskiä ja säästää lihaksia. Eikä koiria kesäaikana pidetä nälässä. Loppusyksystä kevääseen koirien pitäisi olla hyvässä lihaskunnossa, muttei koskaan laihoja kun kyseessä on arktinen koira (ei Siperiassa huvikseen käytetä hyvin rasvapitoista ravintoa). 

Serolla on melkein koko laatuarvostelun kirjo plakkarissa, sillä on kaksi sertiä, varaserti ja se on ollut kaksi kertaa rotunsa paras, sekä kaksi kertaa rotunsa paras veteraani ja kerran VSP-veteraani. Sillä on lisäksi myös yksi T ja 4 x H, erikoisnäyttelyssä tyydyttävästä erinomaiseen. Kuinka moni tuomari on tiennyt rodusta yhtään mitään? Ehkä yksi arvostelu on ollut sinne päin, rodun kasvattajatuomarilta (eri linjan tosin). Siperianhuskyssa voi jonkin verran veikata tuomarin mieltymystä katsomalla, mitä aiemmin on arvosteltu. Nykyään kuitenkin samalla tuomarilla voi näyttelystä riippuen menestyä täysin erityyppiset koirat. Esim. Maailman Voittaja-14 oli hyvä esimerkki. Sama tuomari on arvostellut erikoisnäyttelyissä ja peräti yksi show linjainen sai SA:n erkkarissa 2011 (tosin eri tuomarilta sekin) ja edellisessä erkkarissa ERI-arvosanaa ei tainnut napsahtaa yhdellekään show linjaiselle (eipä siellä muita kuin kilpalinjaa juuri esitetäkään, enkä ihmettele itse siellä koiria esittäneenä). Jos nämä show linjaiset olisi esitetty erikoisnäyttelyssä, olisiko erkkarin ROP-pallilla nähty show linjainen? Rohkenen epäillä. Mutta siitä se riemu olisikin ratkennut jos WW-titteli olisi mennyt kilpalinjan koiralle, ihan kansainvälinen riemu.

Ja sitten se pukeutuminen. On ollut huvittavaa seurata kuinka samat henkilöt saattavat pukeutua KV- ja KR-näyttelyyn jakkuun/pukutakkiin ja sitten ryhmä- tai erikoisnäyttelyssä samat ihmiset ovat perinteisessä eräjorma-lookissa. Enkä tarkoita, että toisessa oltaisiin sisällä ja toisessa ulkona. Eikö rodun erikoisnäyttely olekaan tarpeeksi juhlava tilaisuus? Tuomarista riippuen on myös pukeuduttava eri tavalla. Onko tuomari viimeisen päälle näyttelyihminen, joka katsoo pahalla kun yllä ei olekaan jakkua ja hametta ja mitä sitten se käyttöpuolen metsästyskoiratuomari ajattelee kun käyttökoiran esittäjällä on sellaiset hienosteluvaatteet? Näyttelypukeutumisesta on kirjoitettu oppaitakin.

Vaatetuksella on toki käytännön merkitystä esittäjälle itselleen, mutta the Tuomaria sen ei pitäisi kiinnostaa lainkaan. Ei kai siinä ole mitään vikaa jos haluaa pukeutua teeman mukaisesti tai vaikka kennelin tunnusväreihin, mutta tuomarin katseen pitäisi pysyä vain ja ainoastaan siinä esitettävässä koirassa. Ja koirien pitäisi antaa olla koiria. Ei ole millekään koiralle hyväksi pestä sen ihoa ja turkkia viikottain, edes kuukausittain. On naurettavaa kauhistella, että voi ei kun tuomarin käsissä tuntuu inhottavalta tunnustella pesemättömän ulkokoiran turkkia. Turkin öljyisyys on normaalia varsinkin ulkona eläville roduille, suurimmalle osalle (kaikille?) käyttökoirista edes jonkinlainen säänkestävyys on jopa toivottavaa. Arktisesta koirasta puhumattakaan. Jos tuomarin mielestä on inhottavaa käsitellä luonnollisia koiria niin voi olla väärän harrastuksen parissa, tai sitten voi esim. käyttää hanskoja. Näyttelyiden ei pitäisi olla mitään juhlatilaisuuksia vaan tilaisuuksia, joissa arvioidaan koiria rotumääritelmään verraten. Kyseessä on kuitenkin koirat, ei illallinen Downton Abbeyssa. 

Ja uskaltaako edes mainita näyttelyluettelon pyhyyttä. Uskooko joku, ettei kukaan tuomari koskaan vilkaise etukäteen (tai jopa kehän aikana) ketkä kehään koirineen jonottavat? Ja jos siellä näkyy joku pahamaineinen nimi, (esim. jotkut päätään aukovat, itsestään liikoja luulevat henkilöt) saatetaan koiralle hakemalla hakea vikoja ja serti menee esim. koiralle, jonka lantio on niin luisu, että sen häntä viistää maata. Ja toisaalta jonkun gurun esittämät koirat vievät ykkössijoja huolimatta koirien laadusta. Tähän voisi sanoa, että happamia, kettu ja pihlajanmarjat. Varmaan yhtä happamia olivat marjat Leonhard Seppalankin puussa kun hän esitti koiriaan näyttelyissä 50-luvulla, eivätkä hänen koiransa pärjänneet tuomareilla, jotka eivät olleet koskaan siperianhuskya nähneetkään. 

ALKUPERÄINEN KOIRATYYPPI 

Kun rotumääritelmät ovat niin ympäripyöreitä kuten siperianhuskynkin kohdalla on, apuun on otettava vanha kuvamateriaali rodun kantakoirista, tuontialueiden aboriginaalikoirista ja ensimmäisistä rekisteröidyistä koirista. Kaikki sen jälkeen tullut edustaa jonkun henkilön tulkintaa rotumääritelmästä. Myöskään kaikki kantakoirat eivät olleet rotumääritelmän mukaisia. Määritelmä on laadittu kuvaamaan ihanteellista yksilöä ja sitä koiratyyppiä, jota nyt sen alkuperäisen elinalueen ulkopuolella jalostetaan. Se on siis kirjallinen kuvaus, joka määrittelee rodun. Alkuperäisissä koirissa oli liian lyhyttä karvaa ja oli liian pitkää, keskipitkä on ihanne. Oli liian isoja korvia ja liian tiukkaa häntää, osa koirista oli varmasti painavampia ja korkeampia kuin nykyään on tavoitteena, jokunen liian kevytkin mahtui joukkoon. Koirat muotoutuvat tyypiltään elinalueeseen ja käyttötarkoitukseen sopiviksi ja siksi rotumääritelmää on pyrittävä noudattamaan kun koiria kasvatetaan muualla – muuten koirat ovat pian aivan erityyppisiä.

Kuvassa Kuuhaukun koiria 90-luvulla. Kesäturkki paljastaa luuston vahvuuden ja kulmaukset

Ensisijaisesti on katsottava kokonaisuutta rodun alkuaikojen koirista: luuston vahvuus (harva siperianhusky on nykyään yhtä vahvaluustoinen kuin ensimmäiset tuonnit ja ensimmäiset rekisteröidyt siperianhuskyt, rotumääritelmä kuitenkin luotiin kantakoirien perusteella), koko, mittasuhteet rungossa ja päässä, raajakorkeus, kulmaukset edessä ja takana sekä turkin laatu ja pituus. Seuraavaksi tulee rodun erityispiirteet; pään yksityiskohdat (silmät, korvat), hännän asento jne. Moni katsoo ensin yksityiskohtia; ilmettä ja korvien kokoa, mutta ei huomaa, että koiran rakenne onkin täysin kestämätön rekikoiratyöhön. Ylilyönnit liikkeissä näkyvät jo näyttelykehässä: energiaa tuhlaavat show liikkeet, yliastunnat, ahtaus edessä, pihtikintut takana jne. Rodunomaisen liikkeen kuitenkin näkee vasta koiran työkäytössä, siperianhuskyn kohdalla sen ravatessa keskipitkää matkaa kohtalaisella nopeudella ja kevyttä kuormaa vetäen. 

Ennen rodun virallistamista tyyppi on aina enemmän tai vähemmän hajanainen ja vasta rotumääritelmä laittaa rajat ulkomuotojalostukselle. Siis ensimmäinen rotumääritelmä. Sen jälkeen eri tahot ovat päässeet muokkaamaan rotumääritelmiä haluamaansa suuntaan, eikä puhuta enää alkuperäisestä, vanhasta tyypistä. Siperianhuskyn kohdalla rotumääritelmä ei ole paljoa muuttunut, mutta hieman tarkentunut ja kieleltään sekä muodoltaan yhtenäistynyt muiden määritelmien kanssa. Selkeitä muutoksia on tehty alkuperäiseen tyyppiin koon ja painon suhteen. Alkuperäinen rotumääritelmä vaati koirien olevan vahva- jopa raskasluustoisia (engl. heavy). Muutoksia ei tehty siksi, että koirat olisivat muuttuneet tai olisi huomattu ensimmäisen rotumääritelmän olleen virheellinen. Juuri nämä muutokset tehtiin, jotta siperianhusky erottuisi jatkossa paremmin alaskanmalamuutista. Syy oli siis täysin keinotekoinen. Alkuperäiset siperianhusky ja malamuutti olivat huomattavasti enemmän toistensa kaltaisia kuin ne nykyään ovat, rodut sekoittuivat keskenään ja osa siperianhuskyn kantakoirista oli malamuutti-risteytyksiä (kuuluisin esimerkki on Seppalan Togo).  

Nyky-yhteiskuntaan sopeutuminen on vaatinut myös muutoksia monien rotujen luonteen suhteen. Siperianhuskynkin luonne on muuttunut siitä, millaisia kantakoirat ja ensimmäiset rekisteröidyt koirat olivat. Rotumääritelmissä mainittiin luonne tarkemmin vasta 70-luvulla, jolloin takana oli jo useampi koirasukupolvi ja jalostusta erilaisissa olosuhteissa. Rodun alkuperämaassa Siperiassa Tsukotkalla koirat elivät hyvin suljetuissa yhteisöissä. Uusia ihmisiä ja uusia koiria kohtasi harvoin, ei ollut erilaisia lattiapintoja, eikä eläinlääkärin vastaanottoja. Ei ollut moottoroitua liikennettä, eikä kovia ääniä maltillisen aseiden käytön lisäksi. Oli ensiarvoisen tärkeää, että koira pystyi elämään laumassa ilman tappeluhalua. Tähän kuuluu myös tietynlainen pidättäytyvyys ja uusien tilanteiden tarkkailu. Nykyisenkaltaiseksi siperianhuskyn luonne muuttui vasta 50-luvulla Monadnock kennelin ansiosta. Koirista tuli avoimempia ja sopeutuvampia, mikä on tärkeää, ettei koira joudu elämään stressaantuneena aina uusia tilanteita kohdatessaan (esim. koirasudet). Kuitenkin täytyy muistaa, ettei siperianhusky ole ensisijaisesti seurakoira vaan työskentelykykyinen rekikoira. Jalostuksen tavoite on työskentelykykyinen rekikoira, ei koira joka parhaiten oppii sisäsiistiksi, tekee parhaan luoksetulon tai sopeutuu kerrostaloon.  

Mitä enemmän koiria pidetään yksittäisinä lemmikkikoirina, eikä niitä testata laumatyöskentelyssä sitä kauemmas mennään siperianhuskyn käyttökoira-statuksesta. Mitä vähemmän kiinnitetään huomiota alkukantaisen koiran luonteeseen sitä seurakoiramaisempi siperianhuskysta tulee. Jos samaa sukupuolta olevia koiria ei voi pitää samassa tarhassa niin oikea luonne alkaa jo olla mennyttä. Jos siperianhusky menee häntä pystyssä vieraaseen lauman rähisemään kyseessä ei ole rotumääritelmää vastaava luonne. Siperianhuskyn kantarodut ovat Siperiassa yhä samassa käytössä kuin ne olivat 1900-luvun alussa. Tyyppivaihtelua on yhä saman verran ja koirien luonteet ovat samanlaisia kuin aina: ne ovat erittäin helposti käsiteltäviä, ystävällisiä ja lempeitä, laumassa sovussa eläviä koiria. Ne ovat myös jossain määrin pidättäytyväisiä ja omanarvontuntoisia, todella älykkäitä ja koirien kieli on todella alkukantaista. Kaikki aboriginaalikoirat eivät ole siperianhuskyn rotumääritelmän mukaisia. On kuitenkin myös paljon koiria, jotka menisivät täysin siperianhuskysta – ovat jopa parempia niin ulkomuodon, käytön, luonteen kuin terveydenkin osalta – varsinkin terveyden.   

ROTUKOIRIEN NÄYTTELYT ROSKAKORIIN, TILALLE JALOSTUSTARKASTUS   

Mielestäni näyttelyt tällaisenaan joutaisi heittää romukoppaan ja ottaa tilalle kilpailuton jalostustarkastus. Jalostustarkastuksessa koirat eivät kilpailisi toisiaan vastaan, eivätkä varsinkaan muiden rotujen edustajia vastaan kuten näyttelyiden ryhmä- ja BIS-kilpailuissa. Siellä koiran rakennetta, rotutyyppiä ja alkuperäistä käyttöä tuntevat henkilöt kirjaisivat koirayksilöstä kirjallisen kuvauksen, jota sitten voisi pisteyttää sen mukaan miten hyvin se vastaa rotumääritelmää. Sieltä siis haettaisiin asiantuntijan lausuntoa koirayksilöstä, ei ruusukkeita, pokaaleita, tai titteleitä. Ja arvostelijoita tai ennemminkin arvioijia saisi olla enemmän kuin yksi henkilö.

Tähän ei tietenkään tarvittaisi edes nykyisenkaltaisia tiukkoja roturajoja ja vuosikymmenten ajan suljetun kannan sisällä jalostettuja koiria. Itse kannatan tyyppijalostusta, joka avaisi paljon suuremman geneettisen pohjan kasvattajien käyttöön. Esimerkiksi rekikoirissa voisi aivan hyvin olla ei-arktinen ja arktinen tyyppi, sekä kilpakoiratyyppi ja työkoiratyyppi, sprinttikoirat ja pitkän matkan koirat – kasvattajan mielenkiinnosta ja tavoitteista riippuen. Käytännössähän näin jo on. Alaskanhusky, jonka geenipooli on täysin avoin on geneettisesti erillinen ”rotu”, jossa on vieläpä erikseen ne pitkän matkan ja sprinttimatkan koirat. Ja vaikka geenipooli on avoin kyllä alaskanhuskyn tunnistaa alaskanhuskyksi ulkomuodonkin perusteella: ”If it looks like a duck, swims like a duck, and quacks like a duck, then it probably is a duck.” Safarikoirissa haetaan eri asioita kuin kilpakoirissa, lisäksi jotkut haluavat säilyttää ulkomuodoltaan arktiset koirat. Monissa roduissa on jo sekoitettu eri rotuja keskenään, siis ihan ilman FCI:n hyväksyntää ja ne koirat taitavat keikkua kilpailuiden kärkisijoilla rodusta riippumatta. 

MIKSI SÄILYTTÄÄ NYKYISET RODUT? 

En keksi tähän muuta selitystä kuin historiallisen näkökulman ja kulttuurihistorian säilyttämisen. Missä lajissa ”rotukoirat” pärjäävät nykyään parhaiten? Ei ainakaan rekikoirissa. Arktinen siperianhusky on paras vain kylmässä ilmastossa, missä tarvitaan kestävää, kuormaa vetävää koiraa, joka tulee vähällä toimeen ja pystyy huoletta yöpymään ulkona, vaikka pakkasta olisi -40 astetta. Moni seurakoirarotu omaa sairaalloisia piirteitä tai on muuten monen perinnöllisen vian ja sairauden piinaama. Roturisteytykset voisivat tuoda helpotusta moneen rotuun, eikä edes siitä halutusta ulkomuodosta tarvitse luopua, koska parissa sukupolvessa takaisinristeytyksiä koira näyttää fenotyypiltään aivan samalta kuin ns. puhdasrotuiset kumppaninsa (esim. dalmatialaisristeytykset). Oletuksena tietysti olisi, että roturisteytykset ja rotuunotot tehdään kantoihin, joissa ei ole jo olemassa olevia ongelmia tai lisää ongelmia entisten lisäksi. Entäpä rodut, joissa yhä on olemassa alkuperäistä rekisteröimätöntä kantaa kuten monissa vinttikoirissa. Nämä geenivarat tulisi ehdottomasti ottaa käyttöön (ja joissakin roduissa niin on jo tehty). Kasvatus painottuisi siis koiran tyyppiin ja käyttötarkoitukseen, myös seurakoiraroduissa, joissa luonne on iso osa käyttötarkoitusta. Roturisteytysten suosio on kasvanut koko ajan, tehdään harkittuja risteytyksiä saman tyyppisten koirien välillä, jotta saadaan rotuun jotain hyvää; laajempaa geenipoolia, terveyttä ja luonnetta. Samaan aikaan tehdään roturisteytyksiä erityyppisten koirien välillä tarkoituksena saada harvinaisia ja uniikin näköisiä design-koiria (esim. husky-aussie), mikä on yhtälailla käyttötarkoituksesta ja terveydestä piittaamatonta ulkomuotojalostusta.

Monissa roduissa on hyvin pitkät sukutaulut ja ne sisältävät kuuluisia koiria kuuluisine omistajineen ja paljon historiaa, johon koiran omistajat saavat olla osallisina. Rotuunotetun koiran takana ei ole tittelirivejä, ei pitkää sukutaulua, eikä välttämättä edes kennelnimeä. Jokainen rotu tarvitsee rotuunottoja, useammin kuin vuosikymmenten välein. Siperianhuskyyn on viimeksi (luvallisesti) tuotu uutta verta 30-luvulla, siitä on jo vierähtänyt monta koirasukupolvea. Vaikka siperianhusky ei olekaan niitä rotuja, jotka jo ovat toinen jalka haudassa, pitäisi korjausliikkeet tehdä hyvissä ajoin.

Siperianhuskyissa sairaiden koirien määrä ei ole huima, mutta erilaisia vakavia sairauksia on todella paljon ja ellei asiaan puututa, ne tulevat nopeasti yleistymään. Ei auta vaikka sukusiitosprosentti näyttäisi nollaa, sairauksia tulee silti. Ja vaikka käyttäisi vain tuttuja ja terveeksi tunnettuja linjoja, ulkosiitoksia on joskus tehtävä. Joitakin siperianhuskylla esiintyviä vakavia perinnöllisiä vikoja ja sairauksia (jotka voivat johtaa eutanasiaan): glaukooma, spondyloosi, välimuotoinen lanne – ristinikama, lonkkavika, patellaluksaatio, ristisidevauriot, kyynärvika, sydänviat, ektooppinen ureetteri, epilepsia ja syövät. Eikö tämä lista ole jo tarpeeksi pitkä? Osa näistä sairauksista on vahvasti perinnöllisiä, osa on yhä täysin mysteerejä. Esimerkiksi ektooppisen ureetterin takia on Suomessa leikattu siperianhuskyja, rodun JTO ei edes mainitse sitä Suomessa esiintyvänä. Leikkaus on todella kallis ja onnistumisprosentti huono ja siksi suurin osa sairaista lopetetaan jo nuorena. Kuinka monta sairasta koiraa on yhtä leikattua kohti? Kuinka moni edes tunnistaa ongelman suuressa tarhakoirien laumassa? Rodun kirjallisuus kyllä puhuu sairaudesta, mutta selvästi ihmiset ovat salanneet sairaat koiransa. Samoin patellaluksaation kohdalla; JTO ei mainitse sitä Suomessa esiintyvänä perinnöllisenä vikana, vaikka sen takia on tehty eutanasia useammalle koiralle (vika johtaa pahimmillaan eutanasiaan, lisäksi on leikkauksella tervehtyneitä koiria ja koiria, jotka eivät vikaa edes oireile). Mitä muuta salataan? Kuinka moni kasvattaja on edes tietoinen kasvattiensa vioista ja sairauksista? Siperianhusky kuuluu koiriin, joilla on todella korkea kipukynnys ja ne usein näkyvästi oireilevat vasta vakavan vian tai sairauden kohdalla. Moni tällainen koira on saanut kuolemantuomion ”huonon vetopään” takia tai laitettu eteenpäin kotikoiraksi ilman diagnoosia. Mitä enemmän koiria tutkitaan sitä enemmän vikoja on alkanut löytyä.  

70-luvulla syntyneitä Kuuhaukun kantakoiria, molemmat valioita.

Tietenkin kun geenitestejä ei ole ja rotuunottoja/roturisteytyksiä ei tehdä sairaudet tulevat vain yleistymään. Kun sairaiden koirien terveitä sisaruksia jätetään pois jalostuksesta ”varmuuden vuoksi” geenipooli kapenee. Kun taas sairaita koiria tai sairaiden koirien terveitä sisaruksia käytetään riskeistä huolimatta sairaudet voivat suuremmalla todennäköisyydellä rikastua kantaan. Jalostuksesta pois jättäminen ei ole auttanut esim. kivesvian kohdalla. Vuosikymmenten ajan on jätetty lisääntymiskykyisiä kivesvikaisia koiria pois jalostuksesta ja kivesvikaisia koiria syntyy yhä. Jos kaikki kivesvikaisten koirien sukulaiset olisi jätetty pois, käytössä olisi huomattavasti pienempi kanta koiria. Teetpä niin tai näin, aina teet jonkun mielestä väärinpäin. Viimeistään raja on vedettävä siihen, että kliinisesti sairaita koiria ei käytetä jalostukseen – jo eläinsuojelullisista syistä. Tätä tukee onneksi myös SKL:n yleinen jalostusstrategia (tosin sanktioita ei seuraa vaikka käytetään patellaluksaation tai ristisidevaurion takia leikattuja koiria, sama kuin astutettaisiin glaukoomaa sairastava koira, jonka silmä roikkuu poskella – täysin rekisteröintikelpoinen pentue tulossa) toivottavasti uusi eläinsuojelulaki seuraa mukana nykyaikaan. Samalla kun pelisääntöjä laaditaan on kasvattajille annettava myös vapautta ja näistä asioista päättämässä pitäisi korkeakoulutettujen asiantuntijoiden lisäksi olla kokeneita kasvattajia. Sääntöjä ja määräyksiä on helppo ladella jos ei joudu itse niiden kanssa pelaamaan. 

KAUNIS KOIRA! 

Ikävä kyllä koiran ulkonäöllä on yhä liian suuri vaikutus myös pennunostajien keskuudessa. Kaunis ja näyttävä koira saa huomiota sosiaalisessa mediassa, sen mahdolliset allergiat, luonneongelmat ja luustoviat eivät näy Facebookin ja Instagramin kuvapäivityksissä. Sama näkyy monirotuisten koirien (vahinkopentujen) kohdalla. Vaatimattoman näköiset ja meille tutut ”perusharmaat” risteytyskoirat, joissa on ehkä suomenpystykorvaa tai saksanpaimenkoiraa jäävät ilman kotia, mutta ulkomailta rahdataan tautiriskeistä huolimatta jatkuvasti eksoottisen näköisiä monirotuisia. Myös design-risteytykset menevät kaupaksi lähinnä erikoisella ulkonäöllään. Roturisteytyksen tuomista perinnöllisistä ongelmista niin terveydessä kuin luonteessa ei tarvitse huolehtia kunhan koira näyttää hyvältä ja kauppa käy. Harvassa pentukyselyssä kysytään koiran suvun terveyttä ja luonnetta, kyllä ensin halutaan vanhempien ja pennun kuvat nähtäväksi. Samasta syystä emme koskaan myy pentuja kuvallisella ilmoituksella. Kukapa ei ottaisi näin kauniita old line pentuja!

Uusien rotujenkin kohdalla näyttelyillä on aivan liian suuri merkitys. Näyttävä ulkomuoto kiinnittää myös näyttelyharrastajien kiinnostuksen ja kun kyseessä on pienilukuinen rotu pääsee helposti keräämään sertejä ja kiertämään kehää RYP-kilpailussa. Hyvän näköiset pennut myy helposti ja näyttävät rodut tulevat todennäköisesti yleistymään nopeasti. FCI-luokitusta havitellessa rodun ulkomuodon tulee olla yhtenäinen, mikä tarkoittaa sisäsiitosta jo mahdollisesti valmiiksi pienessä kannassa. Silloin parasta asiaa eli alkuperämaan tuontikoiria ja avointa geenipoolia ei katsotakaan enää hyvällä, koska se tuo rotuun ei-toivottua monimuotoisuutta (ulkonäöltään eriäviä koiria). Tietenkin jokaisella on oma ihanteensa kauniista koirasta, mutta luonteen, terveyden ja käyttöominaisuuksien on mentävä ulkonäön edelle. Kun nämä asiat ovat kunnossa voi keskittyä ulkomuodon yksityiskohtiin. Jos kasvattaja jättää muuten hyvän koiran jalostuksesta sen takia, että sillä on ”vähän hassu ilme” tms. on prioriteetit täysin pielessä, eikä kasvattaja ajattele kuin omaa etuaan (ei rodun tai linjan monimuotoisuuden säilyttämistä). Ja sen on tässä saanut huomata, moni jättää pikkuvikaiset, täysin jalostuskelpoiset koirat käyttämättä, ettei vaan itselle tule vähän isokorvaista kasvattia – muut huolehtikoot rodun monimuotoisuudesta, minä käytän vain parasta parhaalle! 

Siperianhusky on aina ensisijaisesti käyttökoira, rekikoira. Jos kasvattaja ei aja koirillaan hänen ei pitäisi edes kasvattaa siperianhuskyja. Käyttöominaisuudet eivät häviä parissa sukupolvessa, mutta en näe syytä miksi henkilö joka ei itse aja (tai ei koskaan ajanut) valjakolla kasvattaisi rekikoiria tai henkilö, joka ei metsästä kasvattaisi metsästyskoiria? Jokaista rotua pitäisi jalostaa käyttötarkoitustaan varten. Siperianhuskyn käytöllä en tarkoita sitä, että koirilla ajetaan pari kertaa talvessa alle 10 km lenkki vaan säännöllistä treenaamista ja koirien testaamista pidemmällä matkalla ja vaativammissa olosuhteissa. Kun katsoo vanhoja 70- ja 80-luvun kenneleitä niin kyllä suurin osa kasvattajista linjasta riippumatta ajoi koirillaan säännöllisesti ja tavoitteellisesti. Nykyään voi olla, ettei siperianhuskykasvattaja ole koskaan edes omistanut rekeä! Kyllä ennen oli kunnollista.

Vielä loppuun veteraanihöpinät; Viimeisten 10 vuoden aikana Voittaja-näyttelyssä on esitetty keskimäärin 1 siperianhusky veteraaniluokassa. Vuosina 2003-2013 oli neljä Voittaja-näyttelyä, joissa ei esitetty yhtään siperialaisveteraania. Eniten veteraaneja oli vuonna 2004, jolloin esitettiin 4 veteraania. Näiden vuosien aikana Kuuhaukun kasvatteja on ollut ROP-veteraanina 3 kertaa (Tuisku, Lumi ja Rascal). En tiedä miksi veteraaneja ei viedä kehään? Tietysti omassa rodussamme ei voida kutsua ”veteraaneiksi” alle 10-vuotiaita koiria. Tai ainakaan minun maailmassani alle 10-vuotias siperiahusky ei ole vanha. Ei se ole mikään mummo tai pappa vaan täysin käyttöikäinen koira. Viime vuonna Seron kanssa kilpaili vain 1 veteraani, kuinkahan monta on tänä vuonna ;).