Iltalenkki Vekaruskoskella

Helteisen päivän päätteeksi kävimme Odessan kanssa Vekaruskoskella Tuupovaarassa. Tällä kertaa kävelimme 8 km lenkin, jonka varrelle osuu parhaat koskimaisemat ja mukavan vaihtelevaa maastoa. Jatkoimme kylän ohi Öllölään päin ja jätimme auton parkkialueelle tien viereen siinä kohtaa, missä tie ylittää Kotajoen. Parkkialueelta lähtee 4 km pituinen merkitty reitti kohti Vekaruskoskea.

Reitti on pääosin helppokulkuinen ja hyvin merkitty. Yhdessä kohtaa polku meinaa kadota ja juurakkoisessa maastossa oli vielä useita märkiä kohtia. Alkumatkasta kuljetaan kuusipainotteisessa metsässä isojen muurahaiskekojen ohi ja välillä mennään metsätien pohjaa ja käväistään hieman pellon vierelläkin. Varjoisat metsät tarjoavat toivottua viilennystä ja Odessa kävi kuorruttamassa itsensä mudalla jokaisessa löytämässään ojassa.

Joen rannalle ei ole missään vaiheessa pitkä matka, joten koiraa pääsee tarpeen vaatiessa uittamaan ja juottamaan. Koirat täytyy tietenkin pitää koko ajan kytkettynä. Hyttysiä on nyt todella paljon. Heti kun pysähtyi ottamaan kuvia sai seurakseen sankan pilven hyttysiä ja Odessankin silmäluomet reagoivat jo niin moniin pistoihin. Mutta se ei Odessan menoa lainkaan hidastanut!

Ja siellähän se riippusilta oli vanhalla paikallaan. Tältä puolen jokea sillan lähestyminen on helpompaa, sillä sillalle pääsee suoraan kallion päältä. Joki oli selvästi kesyyntynyt kun vertaa valtaviin kevätkuohuihin, joita ihailimme viimeksi. Odessa meni keinuvalle sillalle reippaan päättäväisesti ja askelsi asiaan kuuluvalla rauhallisuudella. Latasin Instagramiin videonkin Odessan ensimmäisestä ylityksestä, Odessa käveli sillan ainakin kuusi kertaa ja oli joka kerran jälkeen niin ylpeä uskaltamisestaan! Sillan toisessa päässä on jyrkät portaat ja niin kuin viimeksikin, suosittelen koiralle tukevia valjaita joista sitä voi tukea ja tarpeen tullen koiran voi onkia joesta valjaiden avulla.

Odessa vainusi jo kaukaa Myllykosken laavulta tulevat tuoksut. Laavulla oli muutama ihminen tulilla, mutta muita ihmisiä emme sitten nähneetkään. Jatkoimme kuitenkin Vekaruskoskelle asti ja paistelimme siellä eväitä. Nuotio karkoitti onneksi suurimman osan hyttysistä. Odessa kävi seisomassa kosken kuohuissa, ehkä se ymmärsi miten hyvin valjaat tukevat sitä sen seikkaillessa liukkailla kivillä kosken kuohuja haukkaillen. Minulla oli kamerassa teleputki, joten en saanut kuvia kun Odessa näytti joessa seisoessaan aivan lohia pyydystävältä karhulta.

Palasimme autolle samaa reittiä, yhteensä matkaa tuli n. 8 km. Geokätköt jätimme vielä seuraavaan kertaan, ehkä käydään syksymmällä lasten kanssa ne etsimässä. Autossa lötkötti kotimatkalla hyvin tyytyväinen ja hyvin märkä koira.
.

Lähiretkeilyä Valkeasuolla (arkisto)

Olen nyt kevättalven ajan kirjoittanut blogia Scandinavian Outdoorin Elämää Ulkona-blogiportaalissa yhteistyössä Jack Wolfskinin kanssa. Haluan kuitenkin arkistoida varsinkin retki- ja vaellusaiheiset postaukset myös tänne omaan blogiini, joten siirtelen niitä tänne. Kävimme maaliskuussa valjakkovaelluksella Kilpisjärveltä Haltille ja takaisin. Nuo postaukset voi käydä lukemassa täältä: Haltille ja takaisin osa 1/2, Haltille ja takaisin osa 2/2 ja Varusteet viikon hiihto- ja valjakkovaellukselle. Voitin siis vuoden 2016 lopulla Scandinavian Outdoorin & Jack Wolfskinin yhteistyössä järjestämän kilpailun, jossa sain Jack Wolfskinin talvituotteita itselleni ja sitä vastaan kirjoitan heille blogia kevättalven 2017 ajan. Siksi näissä postauksissa on tällaista "tuotesijoittelua". Huom! Tuotelinkit eivät välttämättä toimi enää myöhemmin jos tuotteet ovat loppuneet.

Saimme pitkästä aikaa tänne itään lisää lunta ja hieman pakkastakin. Ajamme kolmen koiran valjakolla nyt reilun 20 km matkoja useamman kerran viikossa. Valjakkoajo kuuluu jokamiehenoikeuksiin, joten voimme liikkua melko vapaasti luonnossa. Ainoastaan yleiseen käyttöön kunnostetuilta hiihtoladuilta on pysyttävä poissa.

Otimme retkemme suunnaksi Kiihtelysvaarassa Valkeasuolla sijaitsevan Holminkankaan laavun, joka sijaitsee lähes 40 km pituisen Oravantaipaleen varrella. Talvella laavulle pääsee Joensuun kaupungin ylläpitämää hiihtolatua pitkin. Latua on yhteen suuntaan 11,5 km ja sen varrella on kaksi laavua, suosittelen käymään hiihtelemässä ainakin tälle ensimmäiselle laavulle. Reitti siihen on melko tasaista ja kulkee pitkän matkaa kauniilla luonnontilassa säilytetyllä Valkeasuolla.

Päiväretkelle otan aina mukaan otsalampun. Vaikka olisi tarkoitus tulla takaisin valoisaan aikaan, ei voi ikinä tietää mitä viivytyksiä tulee ja lampulle voikin olla tarvetta. Muita turvavälineitä ovat pieni ensiapulaukku ja tietenkin puhelin, jossa on tarpeeksi virtaa. Vieraassa maastossa myös kartta ja kompassi on oltava mukana. Päiväretkellä mukana kulkee litra vettä ja tietenkin taukotakki. Kuvassa oleva musta pussi tuli Jack Wolfskin Atmosphere Down Pants– untuvahousujen mukana ja se on sen verran tilava, että sain sullottuun sinne myös untuvatakin. Pelkkiä housuja pakatessa pussi ei siis ole noin pinkeä. Kuvassa näkyvät kuppi ja puukko kulkivat keltaisessa Jack Wolfskin All-In 2.5 Pouch-pussissa. Pussissa on myös rulla wc-paperia, tulitikut ja kynttilä, vaihtosukat, lautanen ja lusikka, sekä kaakaojauhetta ja keksejä. Nämä kaikki mahtuvat kevyesti päiväreppuun. Lisäksi minulla on yleensä pieni istuinalusta repussa, mutta nyt käytin reen pohjalla ollutta vilttiä.

Koirilla on päiväretkellä kupit, vettä ja siihen lisättävää tonnikalaa. Ns. “bated water” on rekikoirien syöttivesi tai miksi sitä haluaakaan kutsua ja sen tarkoitus on houkutella koirat juomaan riittävästi nestettä. Koirille on taukoa varten omat herkut, hihnat kiinnitykseen ja minulla on taskussa aina makupaloja, sekä tossuja.

Koirillamme on nyt karvanlähtö. Johtajakoirallani Veronalla se on jo loppusuoralla, mikä näkyy sen roikkuvista valjaista. Siperianhusky on kuin eri koira ilman pohjavillaa! -15 asteen pakkanen koristeli koirien kasvot kuuraparroilla. Päiväretkillä kytken koirat tavallisilla hihnoilla, enkä ota reissuketjuja mukaan. Kuvassa ylläni näkyy oranssi Jack Wolfskin Thorvald kuoritakki ja harmaat Jack Wolfskin Icy Storm Pants kuorihousut. Joku siellä jo myhäilikin, että onpa kovin valkoiset housut koirahommiin. Kaikki mustat housut oli myyty loppuun, joten jouduin valitsemaan toisen mallin ja värin. Löydän tässä jo hyviä puolia, sillä koirankarvat eivät ainakaan näistä housuista erotu! Se jääkin nähtäväksi kuinka valkoiset nämä housut ovat kauden lopulla.

Sanotaan, että kaikella on tarkoituksensa. Se, että mustan takin sijaan sain oranssin, tuon huomiovärien kuninkaan ja sattumalta housuissani on Recco-pelastussysteemi voisivat jo viitata johonkin mystiseen johdatukseen. Lapissa Aslak-pelastuskopterissa on Recco-signaalin tunnistuslaite ainakin yrityksen sivujen mukaan. Joten jos Haltin retkikuntamme on epäonninen ja jää lumivyöryn alle tai katoaa myrskyyn voitte vinkata pelastuspartiota kiikaroimaan oranssia takkia ja etsimään signaalia lähettäviä housuja!

Laavulla tein tulet ja nautin kuumaa kaakaota ja sen päälle pursotettua kermavaahtoa, joka oli kuitenkin muuttunut jäätelöksi. Testasin nyt taukokäytössä edellä mainittuja untuvahousuja ja onhan ne lämpimät, mukavat ja pieneen tilaan pakkautuvat. Ne tulevat olemaan mukanani myös syysvaelluksilla. Päiväretkillä ja lyhyillä tauoilla untuvahame on kätevämpi, sillä se on helpompi pukea. Olen melko varma, että tulen talvitelttaillessa ottamaan untuvahousut myös makuupussiin seurakseni. On mahtavaa, että untuvatakkini on “samaa sarjaa” ja näyttää kuin ylläni olisi untuvahaalari. Otin kuorihousut sen verran väljässä koossa, että oikein kovilla pakkasilla -30 paremmalla puolella untuvahousut mahtuvat niiden alle.

Tauon aikana Odessa bongasi jotain metsässä. Se päästi ilmoille äänekkään ulvonnan ja katseli metsän reunaan häntä ja niskakarvat pystyssä. Minulle se ei kertonut mitä näki, oliko siellä joku metsäneläin vai Odessan huutoa säikähtänyt hiihtäjä.

Lähdimme paluumatkalle illan jo sinertyessä. Ensin taivaalle syttyi kirkas Venus, eikä mennyt kauaa kun punaisena hohtava Mars tuli näkyviin. Uusi märkä lumi ja kiristyvä pakkanen on näköjään se taika, mikä tekee koirien anturoiden väliin ikäviä lumipaakkuja. Jouduin siis tossuttamaan vähän joka koiraa, jotta ei tarvitsisi jatkuvasti olla irrottamassa jäätynyttä lunta, joka tekee koirien liikkumisesta kivuliasta.
Kotimatkalla saimme nauttia hiljalleen alkavasta lumisateesta ja hiljaisuudesta tähtikirkkaan taivaan alla. Suosittelen kaikkia pukeutumaan lämpimästi ja suuntaamaan päiväretkille lähimaastoon!

Herajärvi doppelgänger Tuupovaarassa

Selasin netistä jotain kivaa lähiretkeilyn pariin sopivaa luontopolkua, jonka kävelisi parissa tunnissa ja kartalta silmään osui Tuupovaarassa sijaitseva Herajärven Natura-alue. Muuta infoa paikasta ei sitten löytynytkään, vain että siellä näkyy kulkevan n. 6 km pituinen luontopolku. Lähikohteisiin ei onneksi sen kummempia suunnitelmia tarvitse, sen kun vain pakkaa koiran autoon ja menoksi! Kuuluisampi Herajärvi ja Herajärven kierros löytyy tietenkin Kolilta. Vitsikkäästi myös tämän Herajärven rannalta löytyy Koli, onkohan Tuupovaara saanut joskus houkuteltuun kävijöitä pienellä sekaannuksella!

Parkkipaikalle on helppo navigoida Ilomantsintieltä ja lähtöpaikalla on ensimmäinen monista infotauluista, joihin on merkitty Natura-alue ja kartassa näkyvä pallero osoittaa myös oman olinpaikan. Reitti on merkitty sinisellä ja oranssilla maalilla ja se osoitti heti portista lammasaitaukseen. Jaa, mitenkäs sitä nyt koiran kanssa edetään kun joissakin paikoin Natura-alueilla, joissa myös on lampaita olen nähnyt koirat kieltävän kyltin. Täällä sellaista ei kuitenkaan ollut, joten menimmepä kuitenkin. Meillä oli mukana vain Odessa ja tiesin, että sen ja lampaiden välillä ei pääsisi missään tilanteessa tapahtumaan mitään katastrofaalista.

Kävimme ensin tutkailemassa laidunalueella sijaitsevia isoja infotauluja ja siellä oli myös nuotiopaikka, puuvaja ja vessa. Nuotiopaikka oli rajattu aidalla, joten päästin odotellessani Odessan hetkeksi kirmailemaan siihen. Ei mennyt kauaa kun Odessan katse kiinnittyi metsänreunaan ja häntä heilahti siihen malliin, että kaverit oli varmastikin bongattu. Otin siis Odessan takaisin hihnaan, ettei se vahingossakaan pääse liittymään villavien laumatovereiden joukkoon.

Reitti kulkee sekä alku- että paluumatkalla lammasaidan sisällä, eli on ehdottoman tärkeää pitää koirat kiinni ja häiritsemättä lampaita (ja jos koirat on alueella kielletty niin pahoittelen ja pyydän alueen hoitajaa laittamaan koirakieltokyltin polun alkuun). Mukaan ei siis voi ottaa haukkuvaa koiraa tai koiraa, joka voisi näykätä lampaita - lampaat tulevat nimittäin todella lähelle. Lammasaidan portit täytyy myös muistaa sulkea kunnolla, ettei Tuupovaaran metsiin muuta luonnonvaraista lammaskantaa.

Polku kulkee metsässä ja nousee välillä harjujen päälle, mistä ei kuitenkaan ole sen ihmeellisempiä näköaloja. Luonnontilainen metsä ei tarjoa hirveästi vaihtelua, mutta polun varrella on jonkin verran pitkospuita, isoja muurahaiskekoja ja muuta tyypillistä nähtävää, joista on vieläpä paikoin kerrottu infotauluilla. Kartta ja oman sijainnin osoittava infotaulu löytyy myös reitin varrelta n. 1 km välein. Herajärvessä on kirkas vesi ja hieno pitkälle jatkuva hiekkaranta, joten kesäkeleillä uimavarusteet ehdottomasti mukaan. Nousua tulee jonkin verran, muttei mitään mistä peruskuntoinen ei selviäisi.

Mainitsinko jo lampaat? Ne olivat tulleet meitä vastaan portille aitauksen toiselle puolelle. Kehuin Odessaa sen hienosta käytöksestä ja jatkoimme matkaa, jolloin lampaat seurasivat meitä jonkin matkan päästä. Juotimme Odessan ja veimme sen hetkeksi autoon odottamaan, jotta voisimme vielä tehdä tuttavuutta lampaiden kanssa. Lampaiden tullessa ympärille ajattelin vain, että ei kai tällaiseen paikkaan voisi mitään tappajalampaita laittaa ja kaikki käyttäytyivätkin oikein hienosti. Vieraskirjan mukaan Herajärvellä käy jonkin verran väkeä, vaikka polut eivät ole kovinkaan käytetyn näköisiä.

Tuupovaarassa ihmiset aidataan ja lampaat liikkuvat vapaana! Jos lampaat tekevät liian läheistä tuttavuutta nuotiopaikalle pääsee aitaukseen turvaan. Musta lammas eli tietenkin Black Phillip oli suosikkini, wouldst thou like to live deliciously? Retki Tuupovaaraan oli taas oikein virkistävä ja Odessallakin riitti muille koirille kerrottavaa sen pyörittyä ties missä hajuissa.

Oskolankosken luontopolku ja trendipohdintaa

Vuosi sitten aloin esittelemään blogissa lähiseutujemme retkeilymahdollisuuksia. Toki retkipostauksia oli aiemminkin, mutta nyt kun koirien kanssa käydään uusissa paikoissa koetan pitää kamerankin aina mukana (paitsi nyt minulla oli tietenkin vain puhelin). Kyllähän se pistää vähän hymyilyttämään kun meidän maalaisjunttien jokapäiväisestä elämästä on nyt uusia sanoja. Puhutaan luontosuhteesta ja metsässä lenkkeily on trendikkäästi polkujuoksua, siis ihan oikeesti nyt!

Se trendi voi olla jollekin ohimenevää kuten trendit yleensä ovat, mutta jollekin siitä voi jäädä pysyvä elämäntapa. Ja sehän on hyvä asia. Tottakai ihmisiä on alkanut liikkua reiteillä nyt enemmän ja se näkyy maastossa. Ja laavuilla joissa ei koskaan kohdannut ketään on nyt lähes aina joku muukin. Jos haluaa yksinäisyyttä erämaassa niin merkityt reitit eivät ole oikea valinta! Aivan turha siellä leiripaikoilla on tehdä joogaliikkeitä naama nutturalla jos sinne sattuu joku muukin samaan aikaan. Suomessa kukaan ei voi omia luontoa itselleen, kiitos jokamiehenoikeuksien. Yhtä kummallinen asenne on katsoa uusia harrastajia pitkin nenänvartta ja aina täytyy päästä sanomaan se so last season ja minä tein tuon jo silloin ja silloin. Jokainen on kuitenkin jossain vaiheessa ollut aloittelija ja innostunut siitä ensimmäisestä vaelluksesta varusteilla, jotka ei ole ihan viimeisen päälle.

Tällaisia pohdin kun kävimme taas pitkästä aikaa kävelemässä Oskolankosken luontopolun (Huhtilampi, Joensuu). Reittiä oli kunnostettu sitten viime kerran, uusia kylttejä oli ainakin tullut. Polku on kuitenkin edelleen hyvin vähän kuljettu, lähtöpaikalta näkyvää polkua ei edes ole. Reitti on merkitty keltaisilla paaluilla ja sen varrella on numeroituja kohteita, joista saa tietoa lähtöpaikoilta saatavista esitteistä. Matkaa on 3,5 km yhteen suuntaan, eikä reitti ole kaikkein helpoin, sillä siihen sisältyy jonkun verran nousuja ja laskuja ja hankalia kohtia polulla. Mutta silti suosittelen tätä kotiseutumaisemissa kulkevaa luontopolkua kaikille. Peruskuntoisille koirille reitti soveltuu myös hyvin. Koirat on tietenkin pidettävä kytkettynä, metsäkanalinnutkin voivat pesiä aivan polun vieressä. Reitin toinen pää on Oskolantien risteyksen läheisyydessä. Huhtilammentieltä käännytään Oskolantielle ja n. 160 m päässä näkyykin reitin alun osoittava kyltti. Reitti vie Oskolankosken taukopaikalle, missä on mm. katettu laavu. Reitti on selkeästi merkitty, mutta molemmissa lähtöpaikoissa on kartan sisältävä esite. Edellisen kuvauksen reitistä voi käydä lukemassa tästä linkistä!

Jos polkuja kansoittaa nyt polkujuoksevat trendipirkot- ja pekat juomareppuineen niin myös luonnoneläimiä on paljon liikkeellä. Oravantaipaleella (en ole tainnut edes esitellä tätä reittiä kokonaan) näin ensimmäistä kertaa koskaan elävän käärmeen. Pieni kyy makasi keskellä polkua ja koska koirat kävelevät poluilla takanani pääsimme kiertämään tämän sahalaitaselkäisen kaverin ilman ongelmia. Punkkejakin on, koirissa en ole nähnyt vieläkään yhtään kiinnittynyttä, mutta itseeni punkki ehti pureutua. Keväälle on siis jo kaksi ensimmäistä: näköhavainto kyystä ja punkin purema. On tämä hienoa.

Promenadi Elovaaran luontopolulla

Jälleen kerran koko kuningaskunta keskittyi juhlimaan Veronan syntymäjuhlaa, jota jotkut virheellisesti vapuksi kutsuvat. Verona pääsi yksityisretkelle Hammaslahteen Elovaaran ulkoilualueelle. Koiramme jakavat tiiviisti arkea ihmisten kanssa ja ne ymmärtävät paljon, myös sen mitä yksilöllinen huomio on. On siis ihan aiheellista, että jokainen saa välillä omaa aikaa.

Elovaarassa on kaksi merkittyä reittiä Luontopolku ja Harjupolku (kekseliäästi nimettyjä, eikö) ja ne voi myös yhdistää n. 4 km reitiksi ja niin teimme mekin. Maasto on helppokulkuista, mutta melko mäkistä, sillä alue kuuluu Salpausselän harjuun. Välillä kuljetaan harjun päällä, mistä avautuu näköala rehevien suppien pohjalle ja välillä laskeudutaan alas lampien ja soiden tasolle. Reitin varrella on penkkejä, joille voi istahtaa jos mäkitreeni on jäänyt liian vähälle! Varsinaisella lähtöpaikalla lähellä isoa tietä on laavu ja toinen laavu on reitin varrella pienen lammen rannalla. 

Täällä voi itse suunnitella sopivan reitin, toisenkin laavun lähelle pääsee autolla, joten esim. lasten kanssa voi tehdä lyhyemmänkin laavuretken. Meille 4 km on hyvä juoksureitti mäkisessä maastossa. Alueella liikkuu paljon ihmisiä ja melko varmasti törmää muihinkin kulkijoihin. Verona toi reitiltä tuliaisena yhden punkin, joka erehtyi kävelylle sen valkoiselle otsalle. Toistaiseksi kiinnittyneiden punkkien saldo on 0, mutta näköjään niitä on jo liikkeellä.

Verona jaksoi hellesäästä huolimatta painaa täyttä höyryä eteenpäin ja kävi myös (vahingossa) heittämässä talviturkin lammessa. Eiköhän me palata tännekin taas uudestaan, kunhan nämä trooppiset säät väistyvät.

Kevätpohdintoja: Narsissit kukkii keväällä

Vettä on satanut niin paljon, että rekireitit alkavat olla ajokelvottomia. Meidän päivällisretki lähilaavulle 10 km päähän näyttää nyt jäävän kauden viimeiseksi. Matkaa oli juuri sopivasti, sillä sää oli lämmin ja reitillä oli jo muutamassa kohtaa maata näkyvissä ja suolla koirat saivat ilakoida jääpohjaisia vesireittejä pitkin. Talvikausi 2015-2016 jää kuitenkin mieleen oikein onnistuneena. Vaikka lunta sai alkukaudesta hieman odotella sitä kuitenkin saatiin reilusti ja pakkasestakin päästiin nauttimaan. Pakkasista huolimatta käytin koko talven vain kuoritakkia! -30 pakkasetkin mentiin vanhalla kuorella ja testasin ManMatin uutta takkia, jonka sain jo syksyllä. Teen jossain välissä vielä jonkinlaista varustepostausta, kunhan takkikin on kunnolla testattu. Olen melko mukavuudenhaluinen retkeilijä ja kuumuuden kanssa samalle viivalle inhokkilistalla pääsee myös paleleminen, mutta tänä talvena ei tarvinnut kertaakaan palella.

Mutta sitten asiaan. Kevät. Se on tätä koiraharrastuksen kulta-aikaa. Samaan tahtiin kun narsissit nousevat mullasta, esiin kaivautuu myös muut Narcissus-suvun eliöt. Kakka-aiheet tulevat taas yhtä varmasti kuin kevätkin. On outoa nähdä kuinka jopa koiratapahtumissa ihmiset jättävät koiriensa tekeleet siivoamatta. Vielä on niin korkea-arvoisia koiraharrastajia, joiden arvolle siivoaminen ei sovi. Ja sitten taas nautitaan jokakeväisestä kakiraivosta ja koirien myrkyttäjistä. Koirien kiinnipitoaika alkoi jälleen maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Se tarkoittaa sitä, että koirat (harvoja työtehtävissä olevia koiria lukuunottamatta) on pidettävä kytkettynä koko ajan ja luontoon niitä ei saa päästää. Tämä koskee ihan kaikkia koiranomistajia, vaikka he arvottaisivat itsensä kuinka korkealle ja olisivat välittämättä luonnosta, eläimistä ja kanssaihmisistä koirineen. 

Narcissus haluaa myös niin paljon huomiota itselleen, että raahaa pienet pennut koiratapahtumiin altistaen ne täysin turhaan vakaville tartuntataudeille. FCI:n alaisissa näyttelyissä, kokeissa ja kilpailuissa, sekä monissa mätsäreissä noudatetaan SKL:n rokotusmääräyksiä. Tapahtuma-alueelle ei kertakaikkiaan saa tuoda pentuja, joiden rokotusohjelma ei ole kunnossa. Joka kevät koiratapahtumissa leviää ulkoloisten lisäksi parvot ja kennelyskät. Pentujen sosiaalistamiselle on omat paikkansa, eivätkä massatapahtumat kuulu niihin. Myös varoajat tartuntatautien suhteen on muistettava. Yskät tarttuvat vielä viikkoja oireiden jälkeen ja parvovirus voi säilyä ympäristössä jopa kuukausia. Tällaiset ajattelemattomat, ainoastaan itsestään kiinnostuneet koiranomistajat mustaavat koko harrastajakunnan mainetta ja vaarantavat omatkin koiransa. Täytyy vain toivoa, että heidän toimistaan huolimatta meidän muiden koirat ovat turvassa, eikä jo ennestään kapeiksi käyneitä oikeuksia enää kavenneta.

Hyvän talven jälkeen ei edes hirveästi harmita, että lumeton kausi alkaa ja pääsemme vaivattomammin liikkumaan luonnossa. Reissupäivämääriä on lyöty lukkoon jo kuukausia sitten ja lisäksi tulemme taas kiertelemään lähialueitamme. Laumamme toivottaa eläinystävällistä ja vastuullista kevättä kaikille!

Talven tuntua

Lunta on vielä melko vähän, mutta pakkasasteet ovat käyneet välillä -30 tuntumassa, mikä on tuonut hieman iloa alkuvuoden säähän. Meidän koiramme eivät tunne pakkasrajoja. Junioreilla on karvanlähtö, joten niiden kanssa ei kovissa pakkaslukemissa lähdetä sellaisille reissuille, joilla on tiedossa pidempiä taukoja. Tosin tuollahan nuo ulkona haluaisivat töröttää ja Verona-kissimirri tulee välillä uunin kylkeen lämmittelemään. Eli niin kauan kuin itsekin pystyy käymään juoksulenkillä täytyy kyllä arktisten koirienkin pelata!

Vesistöt ovat sentään jäässä ja lunta sopivasti jääseikkailuita varten. Viikonloppuna kävimme Kalliojärvellä ihmettelemässä miten lyhyt matka järven yli laavulle onkaan. Sero on tällä hetkellä parhaassa turkissa, joten hän pääsi nuotionympärystä tonkimaan. Järvelle laskeutuva polku oli niin jäässä, että jouduimme kiertämään sen ja Sero pääsi liukastumaankin yhdessä nousussa. Muuten pappa kyllä jaksoi touhottaa entiseen malliin ja jäällä ei sen suurempia ponnisteluita tarvita. Jäähommia on luvassa lisää, eli jalakset alle ja saaria sekä kallionkoloja tutkimaan. Koirathan ovat aivan pähkinöinä tällaisessa -20 pakkasessa!

Kolme kansallispuistoa - Petkeljärvi

Lähiretkeilyyn katson kuuluvaksi vielä noin tunnin ajomatkan päässä olevat kohteet. Sellaisen matkan päähän pääsee lähes milloin vain ja sen suuremmin suunnittelematta. Pelkästään Pohjois-Karjalan alueella on kolme kansallispuistoa: Patvinsuo, Petkeljärvi ja Koli. Jokaisessa niissä on hyviä päiväretkikohteita, mutta myös mahdollisuus pidempikestoiseen patikointiin. Petkeljärvi on meitä lähin kohde ja ajomatka sinne olikin sen tunnin verran. Ilomantsintiellä voi joutua jonottamaan tien korjaustöiden takia, mutta me vältyttiin odottelulta. Paikalle on selkeät opasteet, joten perille kyllä löytää jokainen. Ja sinne kyllä kannattaakin itsensä löytää, sillä alue on todella hieno ja ainutlaatuinen!

Arktisten koirien kesäretkeilyyn sopii erinomaisesti 6,5 km pituinen Kuikan kierros. Se kiertää peräti yhdeksän vesialueen ohi, joten koiran saa tyrkätä veteen tarpeen vaatiessa. Reitti kulkee upeissa harjumaisemissa poiketen välillä suolla ja mäntymetsässä. Kansallispuistossa koirat pidetään tietenkin aina kytkettynä, mutta niin vaan meitäkin vastaan tuli irtokoira iloisine omistajineen. Eikö sekään riitä, että opastetauluissa erikseen pyydetään pitämään lemmikit kytkettyinä?

Pääsimme näkemään puiston tunnuseläimen eli kuikan ja myöskin harvinaisemman kaverin, jonka upea kuparinen väri välkehti auringonvalossa. Kohtasimme siis vaskitsan, joka hengaili aivan polun varrella ja oli kaunis kuin koru. Pettämättömän arvioni mukaan sillä oli pituutta n. 50 cm ja ihailin sitä niin haltioituneena, etten tajunnut ottaa siitä kuvaa! Miten kevyesti ja vaivattomasti se sitten luikerteli piiloon ja koirat eivät huomanneet mitään.

Kuikan kierroksen varrella ei myöskään ole tulentekopaikkoja, mutta yhden lammen rannalla oli pöytä penkkeineen, missä voi pysähtyä juomaan ja maistamaan eväitään. Maasto on helppokulkuista ja polut sekä opasteet ovat selkeät. Lyhyempi rengasreitti on 3,5 km ja 32 km:n Taitajan taival alkaa myös Petkeljärveltä. Useasta eri reitistä koostuva 91 km Pogostan kierros kulkee myös alueen läpi, joten reittivaihtoehtoja löytyy.

Tämä rengasreitti on melko suosittu ja muiden kulkijoiden kohtaaminen on todennäköistä. Maasto ja maisemat ovat hienoja, mutta varsinaisesti erämaan tunnelmaa en itse kokenut. Opastetaulut, leveät polut ja hyvin hoidettu ympäristö tekevät hyvin puistomaisen tunnelman. Lämpimässä säässä tuntui aivan kuin olisi jossain valtavassa sisätilassa, jonne on rakennettu upea näyttelytila. Kun ei niitä hyttysiäkään ollut. Jokunen paarma kylläkin. Niin ja Petkeljärven leirintäalueella oli entisöity korsu ja (kummallisen matalat) juoksuhaudat, joten nekin kannattaa käydä tsekkaamassa.

Kyllähän Petkeljärvi nousee suosikkikohteidemme joukkoon Vekaruskosken ja Kalliojärven rinnalle.

Verona ei ymmärrä yksikaistaista autobahnia..

Tiedättehän ne padon seinämää kiipeilevät vuohet? Vega on yksi niistä... Eikä Veronakaan paljoa toiseksi jää.