Lähiretkeilyä Valkeasuolla (arkisto)

Olen nyt kevättalven ajan kirjoittanut blogia Scandinavian Outdoorin Elämää Ulkona-blogiportaalissa yhteistyössä Jack Wolfskinin kanssa. Haluan kuitenkin arkistoida varsinkin retki- ja vaellusaiheiset postaukset myös tänne omaan blogiini, joten siirtelen niitä tänne. Kävimme maaliskuussa valjakkovaelluksella Kilpisjärveltä Haltille ja takaisin. Nuo postaukset voi käydä lukemassa täältä: Haltille ja takaisin osa 1/2, Haltille ja takaisin osa 2/2 ja Varusteet viikon hiihto- ja valjakkovaellukselle. Voitin siis vuoden 2016 lopulla Scandinavian Outdoorin & Jack Wolfskinin yhteistyössä järjestämän kilpailun, jossa sain Jack Wolfskinin talvituotteita itselleni ja sitä vastaan kirjoitan heille blogia kevättalven 2017 ajan. Siksi näissä postauksissa on tällaista "tuotesijoittelua". Huom! Tuotelinkit eivät välttämättä toimi enää myöhemmin jos tuotteet ovat loppuneet.

Saimme pitkästä aikaa tänne itään lisää lunta ja hieman pakkastakin. Ajamme kolmen koiran valjakolla nyt reilun 20 km matkoja useamman kerran viikossa. Valjakkoajo kuuluu jokamiehenoikeuksiin, joten voimme liikkua melko vapaasti luonnossa. Ainoastaan yleiseen käyttöön kunnostetuilta hiihtoladuilta on pysyttävä poissa.

Otimme retkemme suunnaksi Kiihtelysvaarassa Valkeasuolla sijaitsevan Holminkankaan laavun, joka sijaitsee lähes 40 km pituisen Oravantaipaleen varrella. Talvella laavulle pääsee Joensuun kaupungin ylläpitämää hiihtolatua pitkin. Latua on yhteen suuntaan 11,5 km ja sen varrella on kaksi laavua, suosittelen käymään hiihtelemässä ainakin tälle ensimmäiselle laavulle. Reitti siihen on melko tasaista ja kulkee pitkän matkaa kauniilla luonnontilassa säilytetyllä Valkeasuolla.

Päiväretkelle otan aina mukaan otsalampun. Vaikka olisi tarkoitus tulla takaisin valoisaan aikaan, ei voi ikinä tietää mitä viivytyksiä tulee ja lampulle voikin olla tarvetta. Muita turvavälineitä ovat pieni ensiapulaukku ja tietenkin puhelin, jossa on tarpeeksi virtaa. Vieraassa maastossa myös kartta ja kompassi on oltava mukana. Päiväretkellä mukana kulkee litra vettä ja tietenkin taukotakki. Kuvassa oleva musta pussi tuli Jack Wolfskin Atmosphere Down Pants– untuvahousujen mukana ja se on sen verran tilava, että sain sullottuun sinne myös untuvatakin. Pelkkiä housuja pakatessa pussi ei siis ole noin pinkeä. Kuvassa näkyvät kuppi ja puukko kulkivat keltaisessa Jack Wolfskin All-In 2.5 Pouch-pussissa. Pussissa on myös rulla wc-paperia, tulitikut ja kynttilä, vaihtosukat, lautanen ja lusikka, sekä kaakaojauhetta ja keksejä. Nämä kaikki mahtuvat kevyesti päiväreppuun. Lisäksi minulla on yleensä pieni istuinalusta repussa, mutta nyt käytin reen pohjalla ollutta vilttiä.

Koirilla on päiväretkellä kupit, vettä ja siihen lisättävää tonnikalaa. Ns. “bated water” on rekikoirien syöttivesi tai miksi sitä haluaakaan kutsua ja sen tarkoitus on houkutella koirat juomaan riittävästi nestettä. Koirille on taukoa varten omat herkut, hihnat kiinnitykseen ja minulla on taskussa aina makupaloja, sekä tossuja.

Koirillamme on nyt karvanlähtö. Johtajakoirallani Veronalla se on jo loppusuoralla, mikä näkyy sen roikkuvista valjaista. Siperianhusky on kuin eri koira ilman pohjavillaa! -15 asteen pakkanen koristeli koirien kasvot kuuraparroilla. Päiväretkillä kytken koirat tavallisilla hihnoilla, enkä ota reissuketjuja mukaan. Kuvassa ylläni näkyy oranssi Jack Wolfskin Thorvald kuoritakki ja harmaat Jack Wolfskin Icy Storm Pants kuorihousut. Joku siellä jo myhäilikin, että onpa kovin valkoiset housut koirahommiin. Kaikki mustat housut oli myyty loppuun, joten jouduin valitsemaan toisen mallin ja värin. Löydän tässä jo hyviä puolia, sillä koirankarvat eivät ainakaan näistä housuista erotu! Se jääkin nähtäväksi kuinka valkoiset nämä housut ovat kauden lopulla.

Sanotaan, että kaikella on tarkoituksensa. Se, että mustan takin sijaan sain oranssin, tuon huomiovärien kuninkaan ja sattumalta housuissani on Recco-pelastussysteemi voisivat jo viitata johonkin mystiseen johdatukseen. Lapissa Aslak-pelastuskopterissa on Recco-signaalin tunnistuslaite ainakin yrityksen sivujen mukaan. Joten jos Haltin retkikuntamme on epäonninen ja jää lumivyöryn alle tai katoaa myrskyyn voitte vinkata pelastuspartiota kiikaroimaan oranssia takkia ja etsimään signaalia lähettäviä housuja!

Laavulla tein tulet ja nautin kuumaa kaakaota ja sen päälle pursotettua kermavaahtoa, joka oli kuitenkin muuttunut jäätelöksi. Testasin nyt taukokäytössä edellä mainittuja untuvahousuja ja onhan ne lämpimät, mukavat ja pieneen tilaan pakkautuvat. Ne tulevat olemaan mukanani myös syysvaelluksilla. Päiväretkillä ja lyhyillä tauoilla untuvahame on kätevämpi, sillä se on helpompi pukea. Olen melko varma, että tulen talvitelttaillessa ottamaan untuvahousut myös makuupussiin seurakseni. On mahtavaa, että untuvatakkini on “samaa sarjaa” ja näyttää kuin ylläni olisi untuvahaalari. Otin kuorihousut sen verran väljässä koossa, että oikein kovilla pakkasilla -30 paremmalla puolella untuvahousut mahtuvat niiden alle.

Tauon aikana Odessa bongasi jotain metsässä. Se päästi ilmoille äänekkään ulvonnan ja katseli metsän reunaan häntä ja niskakarvat pystyssä. Minulle se ei kertonut mitä näki, oliko siellä joku metsäneläin vai Odessan huutoa säikähtänyt hiihtäjä.

Lähdimme paluumatkalle illan jo sinertyessä. Ensin taivaalle syttyi kirkas Venus, eikä mennyt kauaa kun punaisena hohtava Mars tuli näkyviin. Uusi märkä lumi ja kiristyvä pakkanen on näköjään se taika, mikä tekee koirien anturoiden väliin ikäviä lumipaakkuja. Jouduin siis tossuttamaan vähän joka koiraa, jotta ei tarvitsisi jatkuvasti olla irrottamassa jäätynyttä lunta, joka tekee koirien liikkumisesta kivuliasta.
Kotimatkalla saimme nauttia hiljalleen alkavasta lumisateesta ja hiljaisuudesta tähtikirkkaan taivaan alla. Suosittelen kaikkia pukeutumaan lämpimästi ja suuntaamaan päiväretkille lähimaastoon!

Talvivaellus rajaseudulla - Koitajoki kuvakertomus

Lupailin Koitajoen kuvakertomusta jo viime viikolle, mutta teknisten vastoinkäymisten takia saan laitettuun kuvat vasta nyt. Joten pahoittelen viivästystä ja We're Sorry (SP-fanit tietää). Olimme siis itsenäisyyspäivän aikoihin neljän päivän talvivaelluksella Sannin ja Marin kanssa, joiden muista seikkailuista ja Koitajoen kertomuksen voi lukea Arctic Monkey-blogista. Osa kuvista on Sannin ottamia, osa minun kameralla ja puhelimella ottamia.

Vega pääsi jo alkumatkasta avuksi ahkion vetoon, silä lumiolosuhteet olivat rankemmat kuin olimme odottaneet. Valjaiden säädöt olivat jääneet löysälle Veronan käytön jälkeen ja olin jättänyt jousto-osankin kotiin, sillä alkuperäisen suunnitelman mukaan Vegan ei ollut tarkoitus ryhtyä vetohommiin.

Ensimmäinen aamu sarastaa Hanhikosken autiotuvalla. Aiemmin saunana toiminut tupa on sympaattinen päiväretkikohde aivan tällä kohtaa sulana pysyvän Koitajoen rannalla. Tästä eteenpäin ei voi kovin kauas jokea pitkin meloa, sillä Venäjän raja tulee vastaan. Sopivan pieni tupa pysyy mukavan lämpimänä vähäiselläkin kamiinan lämmityksellä.

Pakkanen oli selvästi kiristynyt lähtiessämme toisena päivänä kohti seuraavaa autiotupaa. Ripset jäätyivät helposti kiinni ja Vegakin sai komean kuuraparran. Lumikenkäillessä ei kuitenkaan tullut kylmä, varsinkaan ahkion vetäjille. Vegalla lumi välillä paakkuuntui anturoiden väliin sillä suot ja ojat olivat sulaa vettä, joka jäätyi heti lumen alta paljastuttuaan.

Ja siellä ojan puolella tuli pari kertaa vierailtuun. Lumikengät ja hangen alla piilottelevat pitkospuut eivät ole aina hyvä yhdistelmä. Tämän ojan pohjalla ei ollut onneksi vettä, mutta lumikengän juututtua oksaan kiinni meni hetki kammeta itsensä ylös rinkan kanssa. Toisessa kädessäni näkyy kamera, jota suojelin henkeni edestä vaarallisten pitkospuiden uhatessa.

Niemipuron autiotupa on sekin hienolla paikalla. Tupa on suunnilleen saman kokoinen, mutta laverilla on hieman enemmän tilaa yöpyjille. Myös tämä tupa on entinen, 30-luvun saunarakennus ja tuotu nykyiselle paikalleen 50-luvulla. Yöllä matkalla hieman kauempana sijaitsevaan kuivakäymälään saattoi ajatella puiden lomassa liikkuvan lumipukuisia talvisodan aaveita, jotka tosin näyttäytyivät ilmeisesti vain Vegalle sen katsoessa hiljaiseen metsään ja tuhahdellessa itsekseen.

Mikään retki ei ole kunnollinen ilman minttukaakaon hellää halausta. Toisen illan ruokalistalla oli mm. Sannin pannulla paistamaa tortillasettiä. Illalla, tai ehkä jo yön puolella kävimme vielä kävelyretkellä ilman lumikenkiä. Yritin bongailla suurpetojen jälkiä, mutta mitään varmoja jälkihavaintoja ei kyllä saatu. Kettu ja joku vesiotus olivat liikkuneet joen jäällä.

Kolmantena päivänä palasimme takaisin Hanhikoskelle ja nukuimme yön teltassa. Edes Vega ei häiriintynyt yöllä kuuntelemaan metsän ääniä, vaikka puista tippui välillä lunta teltan päälle ja sivuille. Seuraavana aamuna lähdimme kulkemaan kohti auringonnousua ja lähtöpaikkaamme, minne olimme tilanneet autokyydin.

Paluumatka sujui nopeasti ja ehdimme kävellä jonkin matkaa tietä pitkin autoa vastaan. Pakatessa 4 ihmistä, ahkion, muut tavarat ja koiran henkilöautoon Vega käytti taas tauon hyväkseen ja kierähti unille teltan päälle.

En malta odottaa, että pääsemme Koitajoelle uudestaan!

.

Koitajoki - rento lasku talvivaelluskauteen

Avasimme talvivaelluskauden Ilomantsissa itsenäisyyspäivän tarjoamana pitkänä viikonloppuna (neljä päivää, kolme yötä). Vaikka kuulumme vähemmän isänmaalliseen joukkoon oli hauska suunnitella teemaan sopiva talviretki aivan rajavyöhykkeen tuntumaan. Suunnittelimme monta reittivaihtoehtoa, sillä emme tienneet mitkä tiet ovat auki ja millaiset lumiolosuhteet meitä reitillä odottaa. Joissain paikoin viikonlopun aikana oli kuulemma tullut 50 cm lunta, Koitajoella lisää lunta sateli n. 20 cm ja pakkastakin oli vain -16 astetta.

Koitajoki ei ole koskaan päätynyt kansallispuistoksi, vaikka kaikki ainekset siihen olisi. Alue on kuitenkin tunnettu soidensuojelustaan ja luonnonsuojelualueilla ei saa poistua merkityltä reiteiltä, eikä koiria saa pitää vapaana. Upea mutkitteleva Koitajoki hiekkadyyneineen on myös loistava valinta melontaan. Reittimme alkoi Niemijärventieltä, sillä tie on aurattu vain sen itäpuolella olevan mökin kohdalle. Lähdimme seuraamaan ilveksen jälkeä rajavyöhykkeen mukaisesti ja tietä pitkin matkaa tuli n. 2,4 km, kunnes reitti kääntyy Tapiontaipaleen parkkipaikalle Lakonkankaalle. Emme turhaan lähteneet kiertämään reitin lähtöpisteelle vaan oikaisimme suoraan metsätien pätkän Tapionaholle, mistä löytyikin kyltti ja reittimerkinnät alkoivat. Metsätiellä saimme miekkailla sauvojen kanssa tielle kumartuneiden puiden viidakkoa vastaan.

Matkaa ensimmäiselle autiotuvalle Hanhikoskelle tuli alle 5 km, mutta reitin avaaminen lumikengillä umpihankeen ja painavan ahkion vetäminen verottivat etenemisnopeutta, joten päätimme jäädä ensimmäiseksi yöksi tuvalle. Ahkiossa meillä oli ruokavuoren lisäksi mm. teltta, talvipussit, keittimet ja polttoaineet, joten ihan kevyestä kuormasta ei ollut kyse. Hanhikosken tupa on talvellakin suosittu päiväretkikohde.

Koitajoen kaikissa autiotuvissa on koirakielto, mutta sitä ei selvästikään noudateta. Kohtasimme neljän päivän aikana kaksi seuruetta, jolloin meidät mukaanluettuna kaikilla oli koira mukana! Meidän koiramme pystyvät yöpymään myös ulkona, tällä kertaa mukana oli Vega sen kätevän varoitustoiminnon takia. Aionkin ehdottaa, että koirakielto poistettaisiin, sillä alueella on myös vuokratupa, joka voi palvella niitä hyvin harvoja vakavia allergioita ja astmaa sairastavia henkilöitä. Lapin käytäntö toimii varmasti täälläkin. Minun vaatteistani tulee jo niin paljon koirankarvaa ja hilsettä, että on aivan sama onko tuvassa koiraihminen vai koira. Pölyinen ja savuinen tupa ei muutenkaan ole astmaatikon unelma. Veto-oikeus voidaan sallia koirattomille ja useamman koiran samaan tupaan sattuessa se väistää, jonka koira ei osaa käyttäytyä koiraseurassa.

Hanhikosken tupaan mahtuu yöpymään 5 ihmistä, tupa on vanha saunarakennus ja sijaitsee hienolla paikalla virtaavan joen vieressä. Koitajoen rauhallinen solina kuului yön aikana tupaan asti, tunnelmallisessa tuvassa on kamiina ja kynttilöitä (jätimme molemmille tuville lämpökynttilöitä). Reitti on helppokulkuinen ja on aivan varmaa, että tulen käymään siellä myös koiravaljakolla. Tällä kertaa kokeellinen keittiömme kokkasi valurautapannulla pakastepitsoja. Aivan kelvollinen ruoka talviretkeilyyn, mutta pannun kuumuuden arviointi vaatii vielä hienosäätöä!

Seuraavana päivänä reittimme jatkui Niemipuron tuvalle. Ahkion kanssa hyvin haasteellinen reitti kiemurtelee Koitajoen rantapenkkaa myöten käyden vain lyhyen aikaa metsän puolella. Reitti oli edellisenä iltana avattu toisten lumikenkäilijöiden toimesta, mutta koska reitti ei ollut ahkion levyinen ei se paljoa nopeuttanut etenemistä. 4 km matka päättyi tuvalle ja päätimme jäädä siihen ja tehdä tuvalla puita ja muutaman kilometrin lenkin ilman varusteita.Yöllä kuulimme jälleen kauhutarinoita. Katselimme verhottomasta ikkunasta pimeyteen tulen eläessä kamiinassa, luoden samalla valjuja valoja 30-luvulla rakennetun tuvan hirsiseinälle.

Maanantaina nukuimme taas pitkään ja paluu Hanhikoskelle oli helpompi, vaikka lunta oli yön aikana tullut reilusti ja tuuli nousi. Kun reitti on vedetty ahkion levyiseksi on ahkion vetäminen huomattavasti helpompaa. Tuvalla oli jo toinen seurue, joten pystytimme hyvillä mielin teltan tuvan viereen. Tuvan asukkaiden onneksti tai epäonneksi BT-kaiuttimesta oli loppunut virta jo edellisenä iltana mm. Veskun ja Sibeliuksen luodessa tunnelmaa iltaan, mutta onneksi lettuja riitti myös muille tarjottavaksi. Siirryimme jo ajoissa (meidän aikatauluun verrattuna) teltan puolelle ja tuulikin tuntui tyyntyvän. Yöllä pakkasta oli vain -10 asteen paikkeilla, joten telttayö sujui hyvin lämpimissä tunnelmissa.

Tiistaina palasimme takaisin noutopisteelle Niemijärventielle. Ahkiolla samana päivänä avattu reitti oli todella nopea kulkea. Koitajoen talvivaelluksesta muodostui erittäin rento pako erämaan puolelle. Susista ei näkynyt jälkeäkään ja täällä itärajallakin saa harrastaa koirien kanssa aivan turvassa, vaikka sitten otsalampun valossa täyden pimeyden keskellä patikoiden. Kun itärajalla koirien kanssa liikkuvia varoitellaan susista niin täytyy kyllä sanoa, ettei näillä varoittelijoilla taida olla kovinkaan realistista kuvaa luonnosta. Täällä ei asuta idän varjossa rajan yli tulevien petojen pelossa! Toivon palaavani Koitajoelle vielä tänä talvena ja viimeistään sitten kun ylityslautat lasketaan taas keväällä käyttöön.

Kevättalvella reitit pysyvät varmasti paremmin auki ja reittiä pääsee kulkemaan myös hiihtämällä, matkat voi helposti kaksin- tai kolminkertaistaa. Tässä vielä muutama vinkki/muistutus:

• Koirallisten täytyy aina pitää telttaa mukana, sillä koiria ei saa (toistaiseksi) viedä autiotupiin. 
• Päivitys 2020: Koirat ovat nykyään tervetulleita autiptupiin, eikä varaustupaa enää ole.
• Rajavyöhyke on koko ajan lähellä, eikä vyöhykkeen sisällä saa liikkua ilman lupaa. 
• Kannattaa siis pitää koira kytkettynä, luonnonsuojelualueet näkyvät kartassa selkeästi ja niiden sisällä koiraa ei saa koskaan pitää vapaana.
• Päivitys 2020: Koiria saa muutenkin pitää vapaana VAIN maanomistajan/metsästysoikeuden haltijan luvalla, muuten irtokoirat rikkovat lakia.
• Koitajoki on laajalti katvealuetta, mutta mobiilidataakin löytyi Niemipuron autiotuvalla.

Lisään ensi viikolla vielä kuvakertomuksen, sillä hienossa säässä tuli otettuun paljon kuvia! Luvassa ehkä todistusaineistoa siitä, ettei kulkeminen lumikenkien kanssa ole aina yhtä juhlaa...
.

Paistunturin erämaan kuvaterveiset osa 2/2

Täältä tultiin, sinistä ja valkoista silmänkantamattomiin.

Alkumatkasta ei malttaisi pysähdellä ja liinat menee välillä sotkuun. Sannin ottama kuva tämäkin.

 

 

Avotunturien karua kauneutta.

Loppumatka oli pelkkää alamäkeä ja koirien piti malttaa pidätellä kaasujalkaa.

Silti töitä tehdään ja vedetään, jarrusta huolimatta. Tarkkasilmäiset erottavat tunturissa liikettä...

Ensimmäiset porot lähtevät koiria pakoon hyvissä ajoin.

Toiset ovat selvästi uteliaampia. Porokuva Sannin käsialaa, jännästi en siinä tilanteessa saanut otettua kuvia.

Alempana alkaa näkyä jo tuttuja maisemia.

Ja siellähän se Utsjoen keskustaa vartioiva Ailigas-tunturi jo näkyikin.

Kyytiä odotellessa repusta löytyi vielä suklaayllätykset!

Paistunturin erämaan kuvaterveiset osa 1/2

Kuvaterveisiä "minivaellukseltamme" Utsjoelta. Kaikki kuvat, joissa itse näyn ovat Sannin käsialaa.

Työntöapua jyrkimmissä nousuissa. Paikoin nousut olivat peilijäässä, mutta onneksi koirilta löytyy "jääraudat" omasta takaa!

Ylpeä valjakko tunturin huipulla, katse kohti uusia seikkailuja.

Pilvisellä säällä maan ja taivaan raja katoaa.

Auringonnousu valaisee Kuoppilasjärven autiotuvan.

Verona salakuvattuna ikkunan läpi, se halusi viettää aamunsa rauhassa tunturin tuulia nuuhkien.

Lähtövalmisteluja. Aamulla tuuli hieman, mutta auringon säteet lämmittivät, eikä missään vaiheessa tarvinnut palella.

Taukoketjut eivät olleet edes mukana, sillä koirat ulkoilivat vain valvottuna. Sannin ottama kuva.

Tytär ja äiti odottavissa tunnelmissa katse reitille suunnattuna.

Vega, Verona ja Odessa nauttivat lähdön tunnelmista ja keväisestä auringonpaisteesta hyvin nukutun yön jälkeen.

Ja niin jälleen suunnattiin ylemmäs tunturiin. Reki liikkui kevyesti kovaksi jäätyneellä uralla.