Tekemistä kun ei ole mitään tekemistä

Me ainakin odottelemme vielä viileämpää säätä syystreenin alkua varten, täällä +20 asteisessa elokuisessa illassa. Treeniohjelmaa on jo suunniteltu ja toivottavasti se pyörähtää käyntiin syyskuun aikana. Tavoitteet ovat melkolailla samat kuin viime kaudellakin, eli 20-30 km päivämatkat useana päivänä peräkkäin kolmella koiralla ja n. 50 kg kuormalla. Tässä kuitenkin joitakin vinkkejä siihen, miten voi aikaansa kuluttaa kun ei pääse ajamaan.

Ensin kaksi elokuvasuositusta, valitsin hieman uudempia leffoja niiden loppuun kulutettujen Baltojen jne. sijaan. Ensimmäisenä Chasing Ice, vuodelta 2012. Tämä elokuva kannattaa katsoa ensin, sillä se ei oikein anna inspiraatiota harrastamisen suhteen! Elokuva on The Coven tuottajalta ja se on voittanut jos jonkinlaista palkintoa. Dokumenttielokuva kertoo katoavien jäätiköiden dokumentoinnista ja ilmastonmuutoksen todellisuudesta. Siinä painotetaan kuinka tiedeyhteisö on nykyään yksimielinen ilmastonmuutoksesta, toisin kuin vastustajat yleensä koettavat väittää. Elokuvassa näytetään upeaa kuvaa pohjoisilta alueilta ja dokumentoidaan jäätikkökuvausryhmän työtä. Tiimin ansiosta pääsemme näkemään konkreettisesti kuinka jäätiköt katoavat, upeissa time-lapse kuvissa valtavat jäätiköt eri alueilla pohjoisessa vain sulavat pois. Tiimi dokumentoi myös harvinaisia calving, eli poikimistapahtumia reaaliajassa. Yhdessä Grönlannissa kuvatussa poikimisessa jäätiköstä irtosi kokonaisen kaupungin kokoinen pala, jäätävää ajatella millaista sellainen tapahtuma olisi nähdä livenä!

Dokumentissa esitetään faktoja ilmastonmuutoksen todellisuudesta ja ennusteista. Suurin osa maailman jäätiköistä sulaa pois kovaa vauhtia, ennusteen mukaan suurin osa Alppien jäätiköistä katoaa vuoteen 2100 mennessä. Jäätiköiden sulaessa kadotamme makean veden varastoja, merenpinta nousee ja merivirrat muuttuvat. Se myös vaikuttaa ilmastoon monella eri tavalla, esim. tulvat ja myrskyt tulevat lisääntymään. Myös elämä pohjoisessa tulee muuttumaan, jääkarhut katoavat jne. Samalla kun me täällä ihmettelemme poikkeuksellisen lämmintä säätä ja sitä kun jouluna ei ole enää lunta, on myös huomattava, että rekikoirien tarpeellisuus ja valjakkoharrastus tällaisenaan tulee katoamaan ilmastonmuutoksen myötä. Harrastetaan siis kun vielä voidaan? Asioille on kuitenkin myös mahdollista tehdä jotain, jokainen voi aloittaa esim. ryhtymällä kasvissyöjäksi - helppoa. Tämä on niitä elokuvia, joita jokaisen pitäisi nähdä. Elokuvan saatavuus: DVD, Netflix Suomi.

Toisena esittelen 2015 julkaistun dokumentin The Great Alone. Se kertoo koiravaljakkoajaja Lance Mackeyn tarinan ja elokuvan parasta antia on ehdottomasti kuvaus, upeisiin lumisiin maisemiin voisi kadota tuntikausiksi. Lähikuvassa on myös Mackeyn suhde hänen koiriinsa. Lance syntyi valjakkoperheeseen, hänen isänsä oli perustamassa Iditarod-kilpailua ja voitti sen 70-luvulla. Mackey on itse voittanut Iditarodin neljä kertaa ja Yukon Questin myös neljä kertaa. Hän on myös selvinnyt syövästä ja nuoruuden sekoiluista. Alaska on aina vetänyt puoleensa "vähän" sekaisin olevia ja itseään etsiviä ihmisiä, elokuvassa nähdään siis melko tyypillistä alaskalaista menoa. Se myös kertoo siitä miten tärkeitä koirat ja valjakkoajo voivat ihmisille olla. 

Niille, jotka eivät aiheesta tiedä, Iditarod on suuri tapahtuma Alaskassa. Se on esillä valtakunnallisessa mediassa, kyseessä on yli 1500 km pituinen koiravaljakkokilpailu. Se on suoritus kenelle tahansa, niin koirille kuin ajajillekin. Itselleni se tuli paremmin tutuksi kun Valo-koirani puoliveljet juoksivat kilpailun vuonna 2007. Olen siis itsekin ajanut valjakkoa, jossa on Iditarodin juossut koira, sillä Icon asuu nykyään Suomessa Kuuhaukun kennelisä. Tämä elokuva inspiroi varmasti syystreenin pimeinä, märkinä ja kuraisina iltoina! Spoiler alert; elokuvassa seurataan vuoden 2013 Iditarodia, joka toimii elokuvan runkona, mutta kuten tiedämme voitto meni sinä vuonna toisaalle. Jos haluaa seurata kilpailua, jossa Mackey oli myös kärkikahinoissa, kannattaa katsoa Discovery Channelin kuusiosainen Iditarod TV-sarja (2008). Elokuvan saatavuus: DVD, Netflix USA, YouTube, iTunes.

Lopuksi vielä yksi vinkki, Facebookissa kun kaikki kuitenkin jossain vaiheessa lorvivat. Eli FB:sta löytyvä peli Klondike: The Lost Expedition. En edes tiedä kuinka monta vuotta olen tätä pelannut, en pelaa sitä mitenkään aktiivisesti, enkä ole oikeita euroja siihen tuhlannut. Peli löytyy siis FB:sta, mutta käsittääkseni sitä voi pelata muuallakin. Pelissä luodaan oma hahmo ja hänelle valtaus, jota rakennetaan miten halutaan. Pelissä edetään tekemällä erilaisia tehtäviä ja valtaamalla uusia alueita. Siinä voi vierailla muiden pelaajien tiloilla, kommunikoida ja vaihtaa tavaraa heidän kanssaan.

Pelissä voi tehdä niin paljon eri asioita, etten ala niitä tarkemmin selittämään. YouTubesta löytyy erilaisia ohjevideoita, joiden kautta peliin voi tutustua. Itse olen tykästynyt pelin grafiikoihin, siis katsokaa nyt tuota. Kannattaa ehdottomasti tutustua peliin, jos tällainen kuvasto kiinnostaa. Ylemmässä kuvassa on pelin mainosgrafiikoita ja alemmassa print screen minun Leonhardin kotitilalta.

Töitä tekevät koirat ja koiran stressi

Kaverikoiratyöt sijoittuvat yleensä yksityisalueille, joten kuvia tulee otettua melko harvoin. Molemmat Odessa ja Verona käyvät vierailuilla aina kun on mahdollista, eli lähinnä ilta-aikaan tai viikonloppuisin. Veronalle en ole vielä tilannut huivia, sillä unohdan aina merkitä vierailut ylös, siksi Verona on käyttänyt toistaiseksi erivärisiä jenkkihuiveja. Vakiopaikoissamme on aina hauska käydä tuttujen ihmisten luona, mutta myös erilaiset tapahtumat ovat hauskaa vaihtelua. On äärimmäisen tärkeää olla oman koiran tunteiden tulkki ja huomata niiden stressin taso. Kaikki koirat stressaantuvat ja vierailut ovat vaativia, vaikka koirat niistä tuntuvatkin nauttivan, eivätkä pysy housuissaan pelkästään huivin nähtyään.

Meidän koirilla selkeimmät stressireaktiot ovat läähättäminen ja ihon hilseily. Vierailuilla onkin hyvä tehdä välillä pieniä taukoja ja käydä vähän syrjemmässä, varsinkin jos vierailu on kestoltaan pitkä (tunti on pisin aika). Yllä olevassa kuvassa, jossa näkyy monta rapsuttajaa näkyy myös Veronan ilme, jolla se hakee tukea minusta. Kun koira tuntee itsensä yhtään epävarmaksi se laittaa korvat sivuille ja pään alas. Silloin laskeudun itsekin koiran tasolle ja annan sille tukea kehuen ja rauhoittavilla signaaleilla. Jos tilanne käy koiralle liian tukalaksi on pidettävä tauko ja otettava omaa tilaa.

Tällaisissa tilanteissa stressi on hyvin lyhytkestoista, kaverikoirat saavat vierailla kerran viikossa tunnin ajan ja se on mielestäni erinomainen sääntö. Lyhytkestoinen ns. "hyvä stressi" lisää suorituskykyä ja saa koirat paremmin selviytymään erilaisista tilanteista. Monet eivät kuitenkaan uhraa ajatustakaan sille miten koirat kokevat stressaavia tilanteita, joita ovat esim. näyttelyt ja kilpailut, joissa jotkut käyvät joka viikko ja päivät ovat pitkiä. Treenistä puhumattakaan. Sitten vaan katsellaan kun koira makaa kotona reporankana koko loppupäivän, vakavissa tapauksissa koirat saavat vatsahaavoja ja muita vatsavaivoja. Yleisimmin stressin näkee muissa koirissa silloin kun koira "yllättäen" rähähtää muille koirille, näitä tilanteita näkee aina koiratapahtumissa. Kotona tilanteet voivat kärjistyä koirien välisiksi tappeluiksi.

Koiran stressistä on kirjoitettu paljon, jokaisen koiranomistajan pitäisi tunnistaa stressin merkit omassa koirassaan ja pyrkiä tarjoamaan koiralle sopivaa tekemistä ja sopiva elinympäristö. Lyhytkestoinen, hyvä stressi tekee hyvää meille kaikille ja koiralle on hyvä tarjota aktivoivaa tekemistä.

Neitijärven kierros 22 km, Ruunaa

Ruunaan ex tempore-päiväretki osoittautui lopulta odotettua paremmaksi. Matkassa oli muutama muuttuja ja pääsimme lähtemään reitille vasta iltapäivällä. Sää ehti kuitenkin parantua, olin varautunut sade- ja ukkoskuuroihin, eikä minulla ollut siksi edes kameraa mukana. Jouduttekin katsomaan taas näitä ihania kännykkäkuvia.

Jalkauduimme Ruunaan retkeilykeskuksella, mistä reitin lähtöpisteelle Neitikosken P-paikalle oli lyhyt matka. Neitijärven kierros kulkee pitkälti samaa reittiä hieman pidemmän Koskikierroksen kanssa ja retkeilijä pysyy reitillä seuraamalla puuhun maalattuja keltaisia palloja ja olemalla tarkkana risteyksissä. Reitin varrella on neljä laavua ja 5 tulipaikkaa, jotka ovat hyväkuntoisia. Reitillä on myös pieniä siltoja (ja yksi vähän isompikin) ja maasto on mukavan vaihteleva.

Alkumatkasta reitti seurailee järven ja sitten joen rantaa, niitä Ruunaan kuuluisia koskiakin pääsee ihailemaan. Ensimmäinen jännittävä kohde mukana olleelle Vegalle oli Haapavitjalla joen ylittävä riippusilta. Oli mukavaa hetken aikaa seurata kosken kuohuja ja Vegakin ylitti sillan reippaasti, huolimatta siitä, että silta hieman heiluu kulkijoiden jalkojen alla. Sillassa näkyy reen levyisiä naarmuja ja mietinkin ovatkohan ne tulleet koiravaljakoiden jarruista?

Mutikaisenkarin tulentekopaikalla pidimme pienen hengähdystauon. Maasto on tasaista ja helppokulkuista, mutta ilmankosteuden ollessa lähes 100 % täytyy muistaa pitää huolta nesteytyksestä. Vegallekin maistui tarjottu vesi, luonnonvesien kanssa saa olla varovainen, koska sinilevää on täällä idässäkin. Parkkipaikalle leiriytynyt mies kertoi meille, että hän oli nähnyt karhun ylittävän tien n. kilometrin päässä reitillämme. Näköhavainnosta oli kuitenkin jo puolisen tuntia ja karhu oli ollut pienehkö, joten jatkoimme matkaa. Meidän porukasta lähtee niin iso ääni mm. kauniisti tulkituista suomipop-biiseistä, että mitään varsinaista vaaraa ei ollut. Vegasta ei ainakaan huomannut, että se olisi haistanut tiellä mitään erityistä.

Karhuvaroituksen jälkeen seuraava ponnistus oli Huuhkajavaara. Se on ainoa nousu koko reitillä, eikä vaara ole mitenkään korkea. Maisemia pääsee katselemaan kuitenkin korkeasta näköalatornista. Vegakin kiipesi torniin, missä pidimme evästauon. Voin ylpeänä sanoa, että torniin ja sieltä alas ei ihan joka koira omin voimin kulje. Pidän Chukotka Sleddogeissa erityisesti niiden asenteesta ja ketteryydestä, jota valitettavasti kaikilla siperianhuskyilla ei enää ole.

Ruokatauon pidimme Saunaniemen laavulla, joka oli oikein kodikas ja olettaisin suurimman osan reitillä yöpyjistä majoittuvan sinne. Emme kohdanneet koko 22 km matkalla ketään muita kulkijoita. Ainakaan Neitijärven kierros ei missään nimessä ole mitään erämaata vaan sivistyksen parissa parkkipaikoilla jne. poiketaan muutaman kilometrin välein. Paikat ovat ihan hyvin hoidettuja, muutamassa kohtaa pitkospuut kyllä vaatisivat korjausta. Muutamia kalastajia näimme ja vaikka täällä liikkuu yleensä paljon ihmisiä on pidettävä mielessä, että suurpedot liikkuvat alueella. Samoin luontoa on kunnioitettava pitämällä koirat kytkettynä.

Ruunaalla on joitakin kohtia, joissa vesistö on ylitettävä veneellä. Vegahan on jo vanha veneilijä, joten siinäkään ei ollut mitään ongelmaa ja meidän pieni seikkailija kipusikin veneeseen ilman sen kummempia maanitteluja. Kuten yllä olevasta käyttöohjekuvasta näkee, voi ylitys aiheuttaa yksin kulkevalle pientä päänvaivaa. Ylityspaikalla tulee aina olla yksi vene molemmilla rannoilla, ei niin, että jättää veneet samalle rannalle ja seuraava kulkija joutuu uimahommiin. Kettu, kana ja jyväsäkki, jos ensin vie yhden vastarannalle... Itseasiassa soutelussa ei mennyt kauaa aikaa. Matka on lyhyt ja venevinssillä veneiden nosto telineille onnistuu yksinkin.

Neitijärven kierros oli yllättävän mukava kulkea, piristystä ainaiseen mäntymetsässä ja suolla kulkemiseen tuovat riippusilta, näköalatorni ja veneylitys. Pitkospuita on jonkin verran ja ne ovat paikoin huonokuntoisia, joten kengiksi kannattaa kuitenkin valita vaelluskengät. Parin kilometrin tieosuus kului meiltä nopeasti, johtuen ehkä siitä, että tähyilimme näkyisikö karhua vielä ja pieni jännitys nosti myös vauhtia. Loppupuolella on pitkältä tuntuva metsäosuus ja muutenkin reitin kulkemiseen kannattaa varata paljon aikaa.

Ruunaa oli hyvä päätös heinäkuulle ja tulemme Lieksan maisemiin varmasti vielä useamman kerran syksyn aikana. Tänään ilmassa on ensimmäistä kertaa pieni lupaus tulevasta syksystä. Jospa nämä helteet päättyisivät ja päästäisiin tositoimiin vaellusten ja syystreenin merkeissä!