Vega vuorenvalloittajana

Syysvaelluksella suuntasimme pohjoiseen Ruotsiin Kebnekaisen maisemiin. Kebnekaise on Ruotsin korkein kohta ja kohoaa n. 2 km korkeuteen. Sillä on jäätikön peittämä ja selvästi erottuva huippukartio, joten sovitaan, että puhutaan vuoresta. Kebnekaiselle menee kaksi reittiä Västra leden ja Östra leden, joista vain ensin mainittu soveltuu koirille.

Koiran kanssa Ruotsiin matkustaessa on tehtävä sen verran esivalmisteluja, että koira tarvitsee EU-passin, tunnistusmerkinnän ja vaaditut rokotukset. Koska Ruotsi ei ole ekinokokkivapaa maa koira tarvitsee myös lääkityksen, jonka teimme 28 vrk:n säännön mukaan, jolloin koira lääkitään kaksi kertaa ennen matkaa ja vielä kerran Suomeen palattua. Meillä meinasi jo tulla kiire, sillä en ollut tajunnut, että Ruotsiin voi toki mennä ilman lääkitystä, mutta sieltä palaaminen on eri asia! Onneksi osaava eläinlääkärimme osasi hoitaa tämänkin asian.

Lähtöpäivänä ajelimme Tornioon leirintäalueelle, mistä varasimme pienen hytin nukkumista varten. Koira ja viisi ihmistä rinkkoineen mahtuivat melko tiiviisti auton kyytiin. Vega on aina rauhallinen matkustaja ja sen voisi taitella vaikka kuinka pieneen tilaan tinkimättä sen matkustusmukavuudesta. Aamulla ajoimme Kiirunaan ja nappasimme kevyet take away-ruuat; pitsaa, kebua ja sellaista tilavassa autossa helposti syötävää settiä. Auton jätimme Nikkaluoktaan reitin suosituimmalle aloituspisteelle.

Reitti Nikkaluoktasta Laddjujavrelle (missä otsikkokuva on otettu) on todella helppokulkuinen, lähes tasaista ja koko matkalta leveää baanaa. Järveltä on mahdollista ottaa venekyyti Kebnekaisen tunturiasemalle, jolloin matka lyhenee 6 kilometrillä. Koko matka Nikkaluoktasta Kebnekaiselle (19 km) on helppokulkuista, järveltä eteenpäin tosin on muutamia kosteita kohtia ja helppokulkuista kivikkoa. Pitkospuita on sopivasti ja isommat joet ylitetään metallisia riippusiltoja pitkin. Kebnekaisella pörrää koko ajan helikoptereita, jotka lennättävät ihmisiä Nikkaluoktasta tunturiasemalle, joten erämaan tunnelmaa kannattaa etsiä jostain muualta. Kausi alkoi olla jo ohi joten vastaantulijoita ei ollut sen enempää kuin missään muuallakaan suosituilla reiteillä.

 Kuvassa ensimmäisen aamun huurteisia tunnelmia. Yö oli koko reissun kylmin.

Koko reissun aikana vastaan tuli vain muutama koira ja ohitukset menivät pääosin hyvin. Ruotsissa jokamiehenoikeudet ovat pitkälti samanlaiset kuin Suomessakin, tuolla koiraa saa pitää vapaana kun se on välittömästi kytkettävissä. Yksi vaaratilanne oli kun ohitimme saksanpaimenkoiran ja sen omistaja päästi sen ohituksen jälkeen irti, jolloin se hyökkäsi takaa muristen Vegaa kohti. Menin itse väliin yrittäen estää koiran pääsyn Vegan luokse. Vegalla on jäänyt traumat hyökkäävästä koirasta kun se sai pentuna koirapuistossa kimppuunsa ison mustan koiran täysin syyttä, joten jonkin matkaa se selvästi pelkäsi takaa tulevaa uutta hyökkäystä. Siinä EI:tä vieraalle koiralle huutaessani mielessäni ehti jo vilistä kaikki kauhukuvat raadellusta Vega-parasta. Onneksi koira ei päässyt iholle asti ja omistaja sai sen kiinni.

Leiriydyimme hienolle paikalle tunturikoivikkoon muutamaa kilometriä ennen tunturiasemaa. Yö oli kirkas ja lämpötila laski pakkasen puolelle, revontuliakin näimme kirkkaasta kuusta huolimatta. Seuraava päivä oli varattu huiputuspäiväksi ja olimme hereillä ennen kuin auringon säteet olivat sulattaneet leirin. Ihmisillä oli kevyet päiväreput ja Vega lähti matkaan ilman omaa rinkkaansa. Pysähdyimme tunturiasemalla ja pääsimme matkaan melko myöhään, yleensä reissuun suositellaan varattavaksi 8-12 tuntia. Reitti on todella selkeästi merkitty, alkumatkasta Västra leden-kylteillä ja suurin osa reitistä punaiseksi maalatuilla kivillä, joten edes me emme eksyneet.

Reitti on suhteellisen helppo ja peruskuntoiset onnistuvat kyllä raahaamaan itsensä huipulle asti. Itse olin hidas ja ehkä alentuneessa peruskunnossa sillä olin ollut edeltävät pari viikkoa täydessä levossa flunssaa vältellen. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan en ollut treenannut muutenkaan kuin kävelemällä. Kivikkoisessa maastossa kävely vaatii tietysti tottumista ja kannattaa ensin harjoitella sitä lyhemmillä reiteillä sauvan kanssa (vaikka loikkimalla edestakaisin rakkaa ja pirunpeltoja). Minulla ei ollut ongelmia kipeytyvien ruumiinosien tai asenteen suhteen, mutta sykkeet yksinkertaisesti nousivat liikaa jyrkissä nousuissa auringon paahtaessa lähes pilvettömältä taivaalta. En ole tottunut liikkumaan niin lämpimässä säässä ja muutenkin alle kannattaa vetää kunnon mäkitreenit.

Kuvassa viimeisen vedenottopaikan jälkeen tulevia portaita. Myös toinen setti portaita oli rakenteilla.

Reitin vaativin paikka koirankin kannalta on pian sillan jälkeen Duolbagornin rinteillä. Rinne oli menomatkallakin jäässä, lohkareet ovat irtonaisia ja Vega olisi mielellään käyttänyt kulkureittinään isoja kiviä, joiden jäinen pinta ei kuitenkaan tarjoa pitoa edes koiran kynsille. Tämän lisäksi rinteeltä on melko jyrkkä ja pitkä pudotus alas laaksoon, joten on turvallisinta liikkua hitaasti ja varmasi. Vaarallisissa paikoissa sidoin Vegan omaan vyöhöni valjaista ja pannasta niin, että saisin hinattuun sen ylös jos se liukastuisi. Siinä vähän jäissä kulkiessamme olimme myös kirjaimellisesti pienissä häissä, sillä musta kopteri tummennettuine laseineen tuli leijumaan viereemme ja saimme nauttia raikkaan virkistävästä polttoaineen katkusta.

Pidimme lounastauon pian tuon nousun jälkeen ja lähdimme sitten kiipeämään Vierranvárrin (1700 m) huipulle. Olin koko matkan ajan odottanut helvetillisiä Mordorin maisemia, mutta tunturiin kasatut kivikasat eivät olleetkaan lainkaan uhkaavia näin hienossa säässä. Seuraavaksi laskeuduimme alas Kaffedalen-laaksoon ja viimeinen nousu oli edessä. Irtonaista soraa ja melko jyrkkää nousua ylös asti. Lähellä huippua on itseasiassa kolme eri  rakennusta, joista uusin hytti on rakennettu 2015. Niissä voi käydä huonolla säällä lepäämässä ja lämmittelemässä, meillä ei ollut mökkeilyyn tarvetta. Nousua oli vielä jonkin verran kunnes eteen avautui jäätikkö ja sinistä taivasta vasten hehkuva huippukartio. Vega innostui todella päästyään lumelle ja lähti kiskomaan minua kohti huippua.

Matkalla kohti huippua, Kebnekaisen terävä lumihuippu luo aitoa vuoritunnelmaa.

Kebnekaisen huippu ei ole maailman turvallisin ja ihmisiä on kuollut siellä. Huipun molemmilla puolilla on jyrkkä pudotus ja jos sinne putoaa voi olla melko varma, että ylös ei enää nouse. Sidoin siis Vegan pannasta kiinni varmistaakseni sen hallinnan ja laitoin vielä toisen lukon sen valjaisiin. Meillä oli kyllä jääraudat mukana, mutta sohjoisessa lumessa niitä ei tarvinnut. Askeleensa sai kyllä valita huolella, sillä lumi lähti helposti sortumaan jalkojen alla. Kävin Vegan kanssa huipulla todella pikaisesti ja sitten otimme huiputuskuvia hieman alempana. Ilman hakkua ei kyllä paljoa tehnyt mieli huipulla pelleillä, sillä kävelysauvalla olisi tuskin saanut putoamista pysäytettyä!

Paluumatkalla nautimme auringonlaskusta ja sitten laskeuduimme vuorelta täysikuun loisteessa. Otsalamppuja tarvitsi käyttää vain vaikeimmissa kohdin ja itse olin helpottunut vasta kun olimme selvinneet turvallisesti alas Duolbagornin jäisiltä rinteiltä. Vega osasi tulla hienosti alas, olen opettanut sen kulkemaan alamäet takanani. Purojen ylityksistä Vega ei pitänyt ja laitoin sen loppumatkasta varmuuden vuoksi sekä valjaista että pannasta kiinni. Reitillä koiria saa pitää vapaana ja kaksi vastaantulijaa sanoivat, että päästä vaan koira irti kun huipultakaan ei ollut enää tulossa koiria vastaan (huipulta vastaan tuli yksi lapinkoira). En missään nimessä olisi päästänyt koiraa vapaaksi noin vaarallisessa maastossa, en usko koirien ymmärtävän korkeuseroja yhtä hyvin kuin ihmiset.

Laskeutuminen oli tunnelmallinen huurteen peittämien kivien kimaltaessa ympärillä ja alhaalla laaksossa kiemurtelevien jokien peilatessa hopeaa kuun valoa.  Kevytuntuvatakin lämmössä, ympäröivien huippujen silhuetteja katsoessa ja helikoptereidenkin hiljennyttyä koimme ihan oikeaa vuoritunnelmaa. Ja sitten vähän eksyimme. Ja sitten löysimme takaisin. Ja sitten vähän eksyimme uudestaan. Mutta olimmekin olleet koko ajan oikealla reitillä. Pitkä päivä päättyi seuraavan vuorokauden puolelle kun pääsimme telttaan nukkumaan koko reissun parhaat yöunet.

Seuraavana aamuna nousimme vasta kun teltassa tuli liian kuuma nukkua ja söimme isot "aamiaiset". Pakkasimme leirin ja kävelimme takaisin Laddjujavrelle, minne leiriydyimme. Toisin kuin Suomessa Ruotsissa tuvat ja leiripaikat ovat maksullisia, myös nuotiopuista olisi saanut maksaa. Samalla paikat ovat myös epäsiistimmät, tuvat ja harvat vessat ovat melko saastaisia ja ympäristössä on enemmän roskia. Tämä on erikoinen ilmiö, koska Suomessa kuitenkin vierailijatkin pitävät pääosin paikat siistinä, onhan jokainen suomalainen tuvat verorahoillaan kustantaneet. Ja koska vessoja ei ole ja reitillä käy kuitenkin satoja ihmisiä vuosittain voi polun varrella tavata ihan sitä itseään, joten kannattaa katsoa mihin astuu ja taukopaikoilla kivikoissa myös tarkistaa ympärisö ensin. Huiputusreissulle on varattava tarpeeksi vettä, sillä Kebneltä tulevista pienistä puroista ei kannata juoda (edellä mainituista syistä).

Reipas Vega jaksoi koko reissun hyvin. Sillä oli selvästi huiputuspäivän jälkeen samanlaista lihaskipua kuin meilläkin ja venyttelin ja hieroin sen ennen liikkeelle lähtöä. Tassut kestivät hyvin, mitään vammoja ei tullut, eikä rinkkakaan hangannut kainaloita. Vega lienee maailman ensimmäinen chukotka sleddog Ruotsin huipulla ja Vega jättääkin nyt kiipeilyn saavutettuaan uransa huipun. Reitti on sen verran vaativa, että vedän siihen rajan koirille, eikä tämän vaativammille vuorille lähdetä koiran kanssa.

Huipulle asti menevää reittiä suosittelen vain hyväkuntoisille ja varmajalkaisille koirille, jotka ovat tottuneet kulkemaan pitkiä matkoja kivikkoisessa rakkamaastossa. Koiran tulee olla ketterä ja kehonhallinnan on oltava kunnossa. Pienille koirille reitti ei oikein sovellu ja aina on oltava valmiina koiran evakuointiin. Olisi siis hyvä, että ensiapulaukun ja tossujen lisäksi on varauduttu siihen, että koira pystytään kantamaan alas. Koiran voi esim. opettaa kulkemaan ns. reppuselässä. Reitti Nikkaluoktasta Kebnekaise Fjällstationille on sen sijaan kaikille koirille soveltuva ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille! Tunturiasemalla voi majoittua mukavasti ja siitä voi tehdä helpompia päiväretkiä aivan yhtä upeissa maisemissa.

Aika on jo nyt valanut kevyen lehtikullan muistojen päälle ja tulemme varmasti muistelemaan reissua pelkällä lämmöllä. Kebnekaisen maisemiin palaan varmasti uudestaan, huipulle ei ole enää tarvetta mennä, mutta alue tarjoaa paljon muitakin mahdollisuuksia. I want to see mountains again, Gandalf!

Lisään huomenna vielä kuvapostauksen! Muistathan kommentoida! 
Ja käythän myös katsomassa uudistuneen siperianhusky.net 2.0 - sivustoni, rekikoira-osiossa on myös retkeilyasiaa.